Renesmee



  “Et varmasti ehdi ennen minua!”

  Viiletin jadenvihreän metsän syvyyksissä niin lujaa kuin pääsin. Kerrankin oli aurinkoista; yritin imeä valoa mahdollisimman paljon itseeni. Minä pidin auringosta ja lämmöstä. Täydellinen päivä. En antaisi tänään minkään pilata suunnitelmiani.

  Vieressäni hölkkäsi valtava punaruskea susi. Jacob tietysti vain hidasteli; hän halusi minun voittavan tullakseni iloiseksi. Olimme juosseet kilpaa metsästysretkillämme siitä asti kuin muistin ja joka kerta hän oli antanut minun voittaa. Olihan se todella suloista, mutta aloin jo kyllästyä tähän ainaiseen tunteideni suojeluun. En minä menisi rikki tuosta vain!

  Jake oli käynyt päivittäin Leahia katsomassa. Minua se vaivasi naurettavan paljon, mutta en väittänyt vastaan hänen lähtiessään. Jake vieläpä varmisti aina monta kertaa, kävihän se varmasti minulle. Esitin pirteää ja melkein ajoin hänet ulos. Äiti kuitenkin näki lävitseni. Yhtenä iltana, jäätyäni jälleen yksin, hän tuli istumaan viereeni.

  “Leah on aina ärsyttänyt minua, eikä Jakekaan hänestä erityisesti pidä. Luultavasti on kyse jostain oikeasti tärkeästä asiasta”, hän oli lohduttanut. Minä nyökkäsin pienesti. Äiti oli halannut minua ja poistunut sitten.

  Nyt, silmäillessäni tuota rakasta sutta, kaikki oli taas hyvin. Saisin kaiken lisäksi vielä kaipaamaani verta hyvän seuran lisäksi. Hymyilin onnellisena.

  Ollessamme metsän sydämessä pysähdyin äkisti ja kuuntelin tarkasti. Jacob harppoi pari metriä ohitseni ja kääntyi sitten iso pää kallellaan minua kohti. Lähestyin hiljaa pientä lampea, jolta olin kuullut parin hirven valtavat sydämenlyönnit. Jake seurasi minua hiirenhiljaa, hieman kyyristyneenä.

  Juodessani uroshirven lämmintä mutta hieman kitkerää verta katselin Jakea, joka söi valtavan kokoisen hirven lihaa parin metrin päässä minusta. Oli vaikea uskoa ettei hän ollut syntymästään asti susi, niin sulavasti ja luonnollisesti hän liikkui.

  Samassa kuulin liikettä takaani ja tiputin säikähtäneenä höyryävän ruhon maahan. Äiti ja isä olivat kauempana metsässä, he eivät voineet olla tulijat… Alitajunnastani hyökyi välähdys mustaviittaisesta miehestä joka tappoi vampyyrinaisen hänen omien siskojensa edessä.

  Volturit.

  Jacob näytti kuitenkin vain yllättyneeltä, joten minäkin rauhoituin. Puiden keskeltä ilmestyi siro harmaa susi, kuono inhosta rutussa. Pyyhin nopeasti suutani ja katsoin maahan otsa rypyssä. Taas Leah oli tullut pilaamaan täydellisen päiväni.

  Leah ei suonut enää katsettakaan minulle. Hän vinkkasi kutsuvasti päätään Jakelle.

  Jacob käänsi hitaasti valtavan päänsä minua kohti. Hän näytti kysyvältä.

  Kurkotin suukottamaan hänen kuonoaan.

  “Mene”, sanoin hiljaa.

  Jake katsoi hetken huolestuneesti silmiini, huokaisi sitten raskaasti ja loikki Leahin luokse. Yhdessä he singahtivat metsän uumeniin tanner tömisten.

  Jäin hetkeksi tuijottamaan hirvenruhoa mitään näkemättömin silmin. Lopulta liikahdin hitaasti ja suuntasin terävän potkun hirven mahaan. Kuvittelin sen Leahiksi.

  Lähdin juoksemaan pohjoisemmaksi. Kiipesin paksun kuusen latvaan. Saatoin erottaa äidin ja isän kauempana pieninä, sateenkaaren väreissä kimaltelevina hahmoina. Äidin paksut, tummat hiukset liehuivat hänen yrittäessään saada isää kiinni huikaisevassa vauhdissa. Heillä näytti olevan hauskaa.

  Hyppäsin puusta alas ja viiletin heitä kohti. Rauhoittelin jälleen itseäni matkalla. Jasperista voisi olla apua…

  Saavutettuani aukion jolla he olivat, he olivat jo lopettaneet leikkinsä. Äiti syöksähti luokseni ja laski kätensä poskilleni. Näytin hänelle kuvan Leah- sudesta, joka astui metsän keskeltä vieden Jaken mukanaan. Pitin näystä omat tunteeni.

  Isää en pystynyt huijaamaan. Hän pudisteli äidin takana päätään.

  “Renesmee, älä huoli. Jacob kyllä peittelee ajatuksiaan lähelläni, joka on jo melkoinen saavutus, mutta turhaan sinä sillä vaivaat päätäsi”, hän sanoi hiljaa. Pyöritin silmiäni.

  Pyydystin vielä yhden hirven heidän seurassaan, yrittäen karistaa lapselliset ajatukset mielestäni. Hypistelin ranteeseeni kiinnitettyä quelette-korua hermostuneena.

  Äiti katkaisi ajatukseni äkkiä.

“Charlie soitti tänä aamuna. Hän kyseli, koska saa nähdä taas lempi-tyttärentyttärensä”, hän hymyili. “Koska haluaisit mennä Charlielle?”

  Hymy kohosi jälleen kasvoilleni.
“Kävisikö heti?”


                                                                                     ***




  “En tajua, miten Edwardilla voi vieläkin olla tämä sama, vanha auto! Bella on varmaan lahjonut hänet tai jotain. Bellasta tulikin mieleeni, aloitan sinun vaatettamisesi hänen jälkeensä. Tarvitsettehan te uudet vaatekertoimet lukioon…” Alice pulputti iloisesti ajaessaan isän autolla kohti ukin taloa.

  Pudistin päätäni. “Alice hei, minun vaatekaappini ratkeaa kohta liitoksistaan. Ei sinne mahdu enempää.”
“Sitten hankitaan uusi kaappi!”

  Mutristin suutani, mutta annoin asian olla. Ei minua erityisemmin kiusannut Alicen muoti-intoilu, toisin kuin äitiä. Olin tottunut siihen; olin ollut hänen puettava, kolmiulotteinen paperinukkensa pienestä pitäen. Vilkaisin mustia farkkujani ja valkoista, hulmuavaa puseroani; olinpa ainakin itsevarmempi. Hiukan.

  Nousin valkoisen talon pihatiellä ja kävelin hitaasti ovelle Alicen suhahtaessa ohitseni. Forksissa aurinko ei kestänyt ikuisesti; nytkin pilviröykkiöt peittivät suloisen auringon. No, hyvä niin. Alice pääsi mukaan. Ukki riemastuisi!

  Ja ukkihan tosiaan riemastui. Hän hätkähti hieman Alicen muuttumattomille kasvoille, mutta kai hänkin oli jo opetellut tottumaan siihen. Minulle se kaikki olikin itsestään selvää.

  Alice ja ukki keskustelivat kuin sydänystävät. Minä kaivoin isältä saamani mp3:sen taskustani ja painoin kuulokkeet korvilleni suloisten sointujen pikkuhiljaa voimistuessa.

  Tämän laulun muistaisin ikuisesti. Tämän laulun aikana olin saanut Jacobilta ensisuudelmani.

  Rutistin polveni rintaani vasten. Minulla oli kauhean ikävä Jacobia.

  “Mitäs se Nessie täällä haaveilee?” ukki kysyi samassa, istuutuen viereeni. Alice keskusteli kauempana innoissaan Suen kanssa, en jaksanut kuunnella mistä.

  Ukki avasi paksun kirjan polviensa päälle minun kurkkiessani hänen olkansa yli. Hän tuoksui herkulliselta…

  Kirja oli valokuva-albumi. Etummaisessa kuvassa hymyili kaunis ihmistyttö. Hänen suuret, suklaanruskeat silmänsä ja täyteläinen suunsa hymyilivät hänen vierellään istuvalle isälleni. Tyttö oli äitini, Bella.

  “Hän oli aivan hulluna Edwardiin”, ukki huokaisi.

  Toisessa kuvassa äiti hymyili pienesti kameralle, Jaken käsi rennosti hänen kapeiden hartioidensa ympärillä. Mutta Jakella oli pitkät, mustat hiukset! Tukahdutin esille pyrkivän kikatukseni.

  Seurasi kuvia äidin ja isän häistä, joita olin nähnyt jo ennenkin. Äiti oli mielestäni kauhean kaunis ihmisenäkin. Tosin isänikin näytti suoraan sanoen uskomattomalta, joten he kyllä ansaitsivat toisensa.

  Sitten kuvat vaihtuivat. Uusissa kuvissa äidillä oli lumivalkea iho, sameat ruskeat piilolinssit ja terävöityneemmät kasvonpiirteet. Hänen sylissään nauroi kuparinruskeapäinen tyttövauva. Minä. Minä esiinnyin lukemattomissa kuvissa: Jasperin, Esmen, Alicen ja Rosen sylissä, Emmettin harteilla, rutistamassa isän kaulaa, ukin polvilla. Olin hiukan vanhempi jokaisessa kuvassa. Kuten jo sanottu, olin erikoinen. Outo.

  Rakastin erästä kuvaa. Siinä seitsemänvuotiaan näköinen Renesmee nojasi Jacobin päälakea vasten, irvistäen kameralle. Jake hymyili kameralle suu korvissa.

  “Saanko pitää tämän?” kysyin.
“Totta kai. Olit niin kaunis lapsi. Ja olet edelleen”, ukki naurahti.

  Hymyilimme toisillemme. Rakastin ukkia valtavasti, totta kai rakastin. Oli ollut kauhean ikävä. Me olimme niin samanlaisia: hiljaisia, vetäytyviä. Sydäntäni raapaisi ajatus, että lähtisimme pian pois.

  Samassa ovikello soi, ja rynnistin avaamaan oven.

  “Nessie!” Jacob huudahti ja rutisti minut suoraa päätä lujasti syliinsä.
Naurahdin iloisesti. “Jake! Oliko hauskaa?”
“Ei, kun sinä et ollut paikalla.”
“Niin varmaan.”
“Oikeasti!”
“No hyvä”, sanoin tyytyväisenä ja yllätyksekseni suutelin häntä ilman pelkoa, ilman ujoutta.
“Hyvä”, kuiskasin, “koska minä rakastan sinua, Jacob Black.”