Bella

  “Bella, tule äkkiä katsomaan!” paras ystäväni Jacob Black kutsui minua metsän keskeltä. Erotin hänen äänessään peiteltyä naurua.
  
Vilkaisin Edwardia uteliaasti, mutta hän vain hymyili kiusoittelevasti ja singahti samassa sekunnissa metsän siimekseen. Ryntäsin hänen peräänsä ja muutaman sekunnin päästä seisoin jo Jacobin vierellä.
  
“Mitä?” kysyin uteliaasti. Jake yritti selvästi peitellä hymyään osoittaessaan eteensä. Käänsin päätäni Jaken osoittamaan suuntaan ja hymy kohosi kasvoilleni. Yksi kenkäpari heilui edessämme kohoavassa tammessa edestakaisin, epävarmana.
  
“Hän ei suostu tulemaan alas ennen kuin lupaatte, ettei hänen tarvitse syödä sitä ‘inhottavaa mömmöä’ enää. Lakossa omien sanojensa mukaan, mikä on todella lapsellista. Ihan kuin olisit vielä lapsi!” Jacob pyöritteli puulle silmiään, mutta näin hänen samalla huokaisevan vanhoille muistoilleen.
  
  Jake käännähti virnistämään minulle: “ Minusta hän ylireagoi. Keneenköhän tullut…”
  Minä näytin pojalle kieltäni Edwardin suhahtaessa jykevän puun juurelle. Minä loikkasin hänen viereensä muutamalla jättimäisellä hypyllä ja vilkuilin ylöspäin kohti tytärtämme.
  
  “Renesmee”, Edward aloitti rauhoitellen, “minä tiedän ettei ihmisruoka ole sinun suurinta herkkuasi, mutta sinun täytyy ymmärtää, että se on välttämätöntä terveydellesi. Olen pahoillani että joudut kestämään sitä, mutta meillä ei oikein ole muita vaihtoehtoja. Eli mitä jos tulisit sieltä puusta alas ja me kaikki voisimme taas jatkaa metsästystämme?"
  
  Jacob virnisti valoisasti Renesmeen hypätessä puusta alas lehdet rapisten, viehkeästi kuin kissa, posket turhautuneisuudesta punaisina. Hänen kauniit kasvonpiirteensä toivat elävästi mieleeni Edwardin, mutta hänen kauniit suklaanruskeat silmänsä ja terve väri poskilla olivat ihmis-minäni perintöä. Edward seurasi minua huvittuneena singahtaessani Renesmeen eteen nyppimään lehtiä hänen pitkistä kuparinruskeista kiharoistaan. Vaikka Renesmee oli minua viisi senttiä pidempi, se ei estänyt äidinvaistoani ottamasta valtaa silloin tällöin. Eihän siitä ollut montaa vuotta, kun Renesmee oli ollut vielä lapsi. Hymyilin muistolle; Renesmee tanssimassa pikku jaloillaan Alicen kanssa, Renesmee ja Jacob leikkimässä villisti Amazonin viidakoissa… Renesmee kosketti poskeani: tunsin hänen uteliaisuutensa. Pudistin hymyillen päätäni ja suutelin hänen päälakeaan.
  
  “Hei, minäkin tilaisin pusun”, Jake ilmoitti kiusoittelevasti. Minä mulkaisin häntä happamasti ja ja kurotin painamaan huuleni Edwardin huulille. Renesmee pyöritteli silmiään, mutta suhahti kuitenkin Jacobin eteen painaakseen huulensa pojan poskelle. Jake käänsi päätään strategisella hetkellä ja suukko muiskahti suoraan pojan suulle. Renesmee lehahti syvänpunaiseksi ja kääntyi katsomaan meitä nolona. Minä pyörittelin vain silmiäni Jacobin röyhkeydelle, mutta Edward pyrskähteli huvittuneena ja läjäytti pojan kanssa kämmenensä yhteen toverillisesti. Renesmee pukkasi kyynärpäällään Jacobia närkästyneenä vatsaan. Tiesimme kaikki, ettei se satuttaisi heitä kumpaakaan. Jacob lähti jahtaamaan karkuun juoksevaa tyttöä takaa ja kuulin heidän iloisen naurunsa kauempaa.
 
  Käännähdin katsomaan hymyillen Edwardia. Hän vastasi hymyyni ja tarttui käteeni jatkaaksemme metsästystämme.
  
  Katselin lumoutuneena, kuinka Edward loikkasi hirven kimppuun ja painoi huulensa eläimen sykkivälle kaulalle. Minua viehätti yhä, kymmenen vuotta myöhemmin ensimmäisestä metsästyksestäni, Edwardin hellyys ja ketteryys eläintä kohtaan. Edward vaistosi tuijotukseni ja kietoi kätensä vyötärölleni.
  
  “Eikö sinua janota?” hän kysyi katsoen huolestuneena mustiin silmiini omilla kultaa läikehtivillä silmillään.
   “No kyllä, jäin vain tuijottamaan sinua”, naurahdin ja tunsin hengitykseni kiihtyvän. Edward veti minut lähemmäksi itseään ja ryhdyin suutelemaan häntä ahneesti. Edward vastasi suudelmiini innokkaasti, mutta keskeytti aikeeni äkisti ja irrotti otteeni hellästi.
  
   “Ei täällä, rakas”, hän mutisi matalasti korvaani ja tunsin kuinka sähkövirta kulki lävitseni. “Renesmee ja Jacob kuulevat. Ja sitä paitsi minusta sinun pitäisi oikeasti ensiksi ravita itsesi.”
 
   Pyydystin nopeasti muutaman peuran ja lähdimme hiljaisina kotimatkalle. Olin nykyään Edwardia hieman hitaampi ensimmäisten voimakkaiden vampyyrivuosieni ollessa takanapäin, mutta olin silti kaikkia muita paitsi Edwardia ja Carlislea nopeampi. Tai no, myönsin irvistäen, Jacob oli suunnilleen yhtä nopea kuin minä ollessaan susimuodossa. Asuimme nykyään jossain päin Etelä-Amerikkaa, hyvin syrjässä, mikä ei ollut lainkaan Alicen ja Emmettin mieleen. Se oli ollut välttämätöntä Renesmeen ja osaksi minunkin takia. Renesmeetä koulutettiin päivittäin normaaliin elämään, kouluelämään. Hän kun oli syntynyt niin epänormaaliin perheeseen. Minä taas olin harjoitellut kilpeäni huippuunsa silmieni vaaletessa karmivasta punaisesta kullankeltaiseen. Nyt nämä ajat olivat ohi, ja suunnittelimme jo uutta muuttokohdetta.
  
  Talon pilkistäessä näkyviin Alice lähestyi meitä innostunut hehku pikku kasvoillaan.

  “Tulkaa jo, me äänestämme nyt seuraavan kaupunkimme!” hän kiljahti ja lähti kiskomaan meitä taloa kohti. Huokaisten seurasin häntä Edwardin hykerrellessä vieressäni. Jonkun ajatukset taisivat miellyttää häntä…
  
  Renesmee ja Jacob törmäsivät pian sisään isoon ja tilavaan olohuoneeseemme ja kaikki olivat nyt paikalla. Alice ja Edward vaihtoivat katseita ja Edward vilkaisi minua kuin olisi kuullut saaneensa  lottovoiton. Käänsin ihmeissäni katseeni muihin perheenjäseniini. Rosalie ja Emmett istuivat sylikkäin sohvalla, Emmett seurasi urheiluottelua silmät suurina. Alice hyppeli Jasperin viereen ikkunan eteen virnistäen minulle tietäväisesti. Esme teki tilaa Renesmeelle ja Jacobille, jotka lösähtivät hänen viereensä sohvankulmalle. Tuijotimme Carlislea, joka nousi seisomaan ottaakseen puheenvuoron.
  
  “Eli, kuten varmasti tiedättekin, me olemme kokoontuneet tänne päättämään seuraavan muuttokohteemme. Sopiva lukio Nessielle ja Bellalle.” Carlisle hymyili lämpimästi meille ennen kuin jatkoi: “eli aloitetaanpas, Rose…”
   “Hetkinen, hetkinen”, Jake keskeytti röyhkeästi. “Hei tohtori, miksemme vain kysyisi neiti Ennustajaeukolta vastausta suoraan? Ilmeestä päätellen häntä miellyttää ajatus.” Käännyimme katsomaan Alicea, joka korjasi ‘itse asiassa rouva tällä hetkellä’ , mutta hymyili tyytyväisenä.
  “Kerro, Alice!” Emmett vaati. “Kerro, mitä me äänestimme.”
  
  Alice halusi kuitenkin pitkittää jännitystä, joten hän alkoi tanssahdella huoneessa, muka miettien. Käännyin ärsyyntyneenä Edwardia kohti; hän vältteli katsettani, sillä tiesi ilmeeni (Anova Koiranpentu, kuten Jacob oli kerran huomauttanut)  höllentävän hänen päätöstään pitää salaisuus. Kiedoin käteni hänen kaulaansa muiden katseista ja Emmettin huokaisuista välittämättä ja kiskoin hänen kasvonsa kasvojeni tasalle.
  
  ”Edward”, kuiskasin hänen korvaansa, “Edward, kerro minulle mihin me oikein olemme menossa. Ole kiltti, Edward!” Niiskaisin vielä säälittävästi ja se riitti.

  Edward ei voinut vastustaa toiveitani. Hän silitti poskeani ja henkäisi Alicen murhaavasta ilmeestä välittämättä: “Bella, miltä sinusta tuntuisi nähdä Charlie?”

  Henkäisin hämmästyneenä ja tuijotin Edwardia epäuskoisesti.

  “Totta se on”, Alice kivahti loukkaantuneena. “Emme tietenkään kauaksi aikaa, vaan ikään kuin välietappina. Katsastamassa tuttuja sun muuta. Minä ainakin haluan Forksiin, minulla on siellä muutamia asioita hoidettavana… Ja onhan siellä monia muistoja, Bellalle ja Jacobille erityisesti.” Hän kohautti olkiaan.
 
 Jake pongahti seisomaan silmät säkenöiden. “Tuo on järkipuhetta! Minä haluan ehdottomasti Forksiin! Isä ja Charlie ja Sue ja… Seth, Leah, Quil, Embry.” Hän laskeutui taas istumaan hieman järkyttyneenä. “Nyt olen heitä kaikkia huomattavasti nuorempi. Jopa pikku Sethiä! Hullua!” Jake ravisteli päätään.

  Sisimmässäni värähti. Charlie, biologinen isäni, kymmenen vuotta vanhempana. Minä, hänen tyttärensä, ikuisesti 18-vuotias. Totta kai haluan käydä häntä katsomassa, mieleni huusi. Pian voisi olla jo liian myöhäistä.
 
 Vilkaisin Renesmeetä. Hän tuijotti hiljaa medaljonkinsa sisällä olevaa kuvaa meidän pikku perheestämme. Siinä Renesmee oli vielä pieni lapsi minun ja Edwardin välissä. Mietin, mitä Renesmee mahtoi muistaa Charliesta. Renesmee katsahti minuun silmät vakavina.
 
 “Muistan ukin. Tietysti muistan. Minä olen ikävöinyt häntä kovasti. Mutta… Mitä hän mahtaa minusta ajatella? En ole enää tämä tyttö.” Hän osoitti valokuvaa ja puri epävarmasti alahuultaan.
 
 “Renesmee”, sanoin lempeästi ja suljin hänen kuumat, sirot kätensä kylmien käsieni väliin. “Nessie, sinun ukkisi rakastaa sinua. Totta kai rakastaa! Hänhän suorastaan jumaloi sinua. Tiedän, että hänenkin on hyvin ikävä sinua. Charlie…”
 
 Paine kurkussani esti lauseen jatkamisen. Renesmee katsoi pelästyneenä silmiäni, joiden verkkokalvot kostuivat aavistuksen. Siinä samassa Edward oli takanani ja veti minut syliinsä.
  
   “Pian”, hän kuiskasi, “pian tapaamme taas Charlien.”