Renesmee


  Minulle oli ihan se ja sama, mitä Leah Clearwater halusi Jakelle sanoa.

   Itseäni vakuutellen lehahdin syntymäkotini takapihalle tiheän metsän keskeltä. En ollut kuitenkaan kovin vakuuttunut. Jokin Leahissa ärsytti minua. Olin siitä hämmentynyt ja vähän peloissanikin; Leah oli ensimmäinen tuntemani henkilö, josta ajattelin negatiivisesti. Mielestäni Voltureita, joista minulla oli unenomainen muistikuva, ei laskettu tähän mukaan.

   Lähestyin kirkkaasti valaistua taloa yritellen samalla rauhoitella itseäni naurettavan kiihtyneestä tilastani. Saatoin kuulla Alicen ja äidin helisevän naurun talon sisältä, kun he nauroivat jollekin jutulleen. Haistoin myös ruoan tuoksun; Esme teki varmaankin ruokaa minulle ja Jakelle. Irvistin jo valmiiksi. Ihmisruoka oli kerta kaikkiaan ällöttävää. En varmasti söisi sitä, jos minua ei pakotettaisi.

   Yritin astua mahdollisimman normaalisti ovesta sisään, mutta kaikki kääntyivät kuitenkin katsomaan minua, ja tunsin ärsyttävän punan kohoavan kasvoilleni.

   “Nessie! Minnes Jacob unohtui?” Emmett kiusoitteli tv:n äärestä. Jaken nimen mainitseminen kuitenkin sai silmäni kostumaan mielipahasta ja käänsin katseeni äkkiä tennareihini.
   “Tapasimme Leahin ja hänellä oli jotain asiaa Jakelle”, mutisin vähätellen. Silmäkulmastani näin äidin kulmien väliin ilmestyneen huolestuneen rypyn. Hän astui minua kohti käsi ojossa.
   “Renesmee, ei kai… Ei kai Jake jättänyt sinua sinne yksin?” hän sähähti aidosti suuttuneena. Samassa lävitsemme hulvahti rauhallisuuden aalto Jasperin suunnalta. Otin sen kiitollisena vastaan.

   “Ei tietenkään!” minä huudahdin. “Minä itse halusin tulla kotiin.”
   Jakekin olisi voinut tulla kanssani, ajattelin. Hän olisi voinut tulla, ja me olisimme voineet jatkaasiitämihin jäimmekin.

   “Minä taidan käydä vielä ulkona”, kuiskasin vääntäen hymyn kasvoilleni. Äiti liikahti levottomasti minua kohti. Vilkaisin apua anovasti isään, joka nojasi portaiden kaiteeseen minua katsoen.
  Älä päästä äitiä perääni, pyysin. Olisi noloa puhua Jakesta hänen kanssaan, koska he olivat parhaita ystäviä keskenään. Isä nyökkäsi huomaamattomasti.

   Juoksin suoraa päätä pikku mökkiimme, jonka äiti oli saanut syntymäpäivälahjaksi kauan sitten. Avasin suloisen mökin lukittamattoman oven ja ryntäsin lapsuuden huoneeseeni sytyttäen kattolampun. Laskeuduin istumaan hiekanväriselle lattialle suurta timanttikorua hypistellen, puiden ajatuksiani.
  
  Hetken päästä kuulin kevyiden askeleiden suhahtavan mökin ovelle ja sisälle taloon. Rosalie kurkisti nurkan takaa, kullanhohtoiset hiukset hohtaen valossa. Hän käveli hitaasti istumaan vierelleni, kietoen kätensä polviensa ympärille. Hän pysyi hiljaa; Rose tiesi, että puhuisin jos olisin puhuakseni.

  Laskin käteni hänen kädelleen, näyttäen hänelle ajatukseni. Kertasin Leahin kohtaamisen, jokaisen yksityiskohdan. Mieltäni painoi heidän nopea lähtönsä ja joku vieras, synkkä tunne. Kuin haluaisin vain liiskata sen tytön katukivetykseen… Päästin värähtäen käteni valahtamaan. Tämä alkoi mennä jo pelottavaksi.

   Rose katsoi minua pieni hymy täydellisillä huulillaan.
   “Sinä olet mustasukkainen”, hän sanoi ja nauroi ilmeelleni. Hän empi hetken ja huokaisi:
   “Nessie, voin luvata, ettei sinulla ole mitään syytä huoleen. Jacob ei yksinkertaisesti voi rakastaa ketään muuta samalla tavalla kuin sinua. Harmi. Löytäisin varmasti paljon paremman vaihtoehdon sinulle, jos…”

   Keskeytin hänet painamalla käteni hänen poskelleen. Miksi?Miksi minä?
   “Sinä olet ainutlaatuinen”, Rose kuiskasi.

   Irvistin. Olin kuullut samaa koko elinikäni. En halunnut olla ainutlaatuinen! En halunnut olla erilainen! Inhosin sitä, miten ihmiset kääntyivät katsomaan minua. Kaikki minussa oli erilaista. Nimeni, ulkonäköni, taustani, perheeni…

   Ja minä kun tahdoin olla kuten äiti. Ihailin häntä eniten koko maailmassa, hänen kauneuttaan, rohkeuttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Minä en ikinä pystyisi samaan.

   Rose tutkaili kasvojani hetken. “Taidan lähteä takaisin. Muista, että olen aina täällä sinua varten.”
   Nyökkäsin hymyillen. “Kiitos, Rose.”

   Rosalien suhahtaessa huoneesta mietin muiden suhtautumista häneen. Jake ei voinut sietää häntä, ja äitikin valitsisi varmasti mieluummin Jaken kuin Rosen. Alice ja äiti olivat aina olleet parhaat ystävykset… Tai oikeastaan SISKOKSET… Tai langot! Miedän perheemme oli vähän erikoinen, mutta kaikki pitivät silti yhtä. Rose oli aina suhtautunut minuun erityisen kiihkeästi. Kuin olisin hänen lapsensa enkä äidin…

   Ravistin ajatukset mielestäni. Puristin uutta, hienoa kännykkääni sormissani, kunnes valitsin pikanumeroista Jacobin numeron ja painoin Soita - näppäintä. En tiedä miksi tein niin, mieleni kai vain lapsellisesti ajatteli hänen iloisen äänensä poistavan äkkinäisen ahdistukseni. Hän ei vastannut. Aloitin harmistuneena uudestaan, mutta yhä uusien soittoyritysten myötä huolestuneisuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes melkein ajattelin lähteä katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Jos se Leah oli tehnyt Jakelle jotain…!

   Otsa huolestuneesti rypyssä nukahdin vihdoin puiselle puulattialle.
 


                                ***



   Heräsin uudessa paikassa. Oli liian pehmeää…

   Katsoin ympärilleni ja tajusin makaavani äidin ja isän sängyssä. Jommankumman oli täytynyt siirtää minut tänne. Rutistin peittoa rintaani vasten ja kuuntelin puhetta mökin ulkopuolelta.

   “Hän ei ole vieläkään tullut?” Esme kysyi huolestuneesti.
   “Ei. En kuule hänen ajatuksiaan, hän on liian kaukana”, isä mutisi hiljaa. Samassa hän sähähti.
   “Hän lähti sen susitytön kanssa, eikö? Selvä peli, koira on karannut toisen koiran kanssa. Luonto kutsui”, Rose sanoi ajatuksensa ääneen hieman omahyväisen kuuloisesti. Minä henkäisin hiljaa. Jake oli luvannut tulla ennen aamunkoittoa…

   “Tiedät hyvin, että se on mahdotonta”, äiti kuului kivahtavan. “Jake ei ikinä jättäisi Nessietä. Luultavasti on tapahtunut jotain erikoista, siksi hän on myöhässä.”

   Rose pysyi hiljaa. Minun ahdinkoni kasvoi kasvamistaan, kunnes teki mieli huutaa.

   Samassa isä kuului henkäisevän: “Nyt”, ja kaikki kääntyivät kohti metsää.

  “Mitä? Mikä hätänä?” Tuttu, käheä ääni huudahti. Tuon äänen kuullessani sydämeni lähti hakkaamaan entistäkin tiheämmin ja väri kohosi poskilleni. Jake oli tullut takaisin.

   Rose ei ollut iloinen. “Sinä olet hätänä, koira”, hän sähähti. “Luulimme, että hylkäsit Nessien noin vain!”
   “Sinä luulit”, isä korjasi.

  Äiti lähestyi Jacobia. “Missä te olitte? Mitä Leah halusi?” hän kysyi uteliaasti.
   Mutta Jacob ajatteli muita asioita. “Missä Nessie on? Onko hän tolaltaan?” kuulin hänen kysyvän järkyttyneesti, Samassa hän kuuli pulssini mökin sisältä ja suuntasi askeleensa luokseni. Carlisle johdatti hienotunteisesti muut takaisin talolle.

   Heitin peiton korvieni ylitse ja esitin nukkuvaa. Tiesinhän, että hän näki lävitseni istahtaessaan viereeni ja silittäessään kevyesti hiuksiani. Heitin peiton luovuttaneena sivuun ja suuntasin katseeni hänen tummiin silmiinsä. Hän hymyili minulle hellästi. Lumoutuneesti.

   “Nukuitko hyvin?” hän kysyi ja ennen kuin ehdin vastata mitään hän jo huokaisi: “Nessie, anna anteeksi! Oli pakko jäädä sinne, oli hätätilanne. Olisin halunnut tulla luoksesi, mutta… Annatko anteeksi, Nessie?”

   Hän kumartui ylleni, parin sentin päästä kasvoistani. Tunsin hänen hengityksensä.

   Jake katseli hetken arvioivasti silmiäni ja sanoi sitten: “Meidän pitäisi mennä uudestaan rannalle. Se oli mielenkiintoista.”

   Punastuin ja naurahdin sitten hermostuneesti. Auts, hän iski heikoimpaan kohtaani.

   “Ehkä”, myönsin ja kiirehdin kysymään ennen kuin hän innostuisi: “Mitä asiaa Leahilla oli?”

  Jacobin innostunut ilme hyytyi. “Leahilla on… vaikeaa”, hän mumisi ääni karheana. “Hän tarvitsee minua. Ymmärräthän sen, Nessie?”

  Ymmärrän minkä? “Ymmärrän”, kuiskasin. En ymmärtänyt. En oikeasti.

  Jake pomppasi seisomaan ja kiskoi minutkin ylös. “Tule, mennään syömään. Esme on tehnyt meille ruokaa.”

   Hyi.