Jacob
“Täällä koneen kapteeni. Olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyönne, nousemme kohta. Toivotan hyvää matkaa!”
Naksautin turvavyöni kiinni ja nojauduin penkin selkänojaa vasten silmäni sulkien. Silmäluomillani poltteli kuva Nessiestä, joka oli aivan yksin, täysin vailla suojelua… Puristin käsinojia ja kuulin pienen rusahduksen jonkin mennessä rikki.
Miksi, voi miksi olin ollut niin typerä? Minun olisi pitänyt heti tunkeutua heidän mukaansa, vaikka sitten väkisin. Olin vain ollut niin sekaisin…
Edward tiesi tästä. Hän tiesi, että olin nyt matkalla heidän tyttärensä luokse Volterraan. Ihme kyllä hän ei ollut väittänyt vastaan.
“Mene. Minun täytyy jäädä tänne”, Edward oli sanonut hiljaa sinä iltana. Olimme vilkaisseet huolestuneina taloamme kohti, josta kuului rikkoutuvan lasin helinää. Bella oli mennyt totaalisen sekaisin Nessien lähdön jälkeen. Edward oli rutistanut nopeasti kättäni ja palannut sitten kiireesti rakkaansa luokse.
Äkkiä haistoin ihmisen vieressäni. Avasin hitaasti silmäni.
“Terve! Ajattelin istua tähän, kun näin jonkun minun ikäiseni. Tai no, enhän minä sinun ikääsi tiedä. Mikä nimesi on?” viereeni istahtanut silmälasipäinen poika uteli kimeällä äänellään. Hänellä oli rennot vaatteet ja vaaleat, taakse sipaistut hiukset. Otsassa suorastaan luki “Maanvaiva”.
“Jacob. Jacob Black”, vastasin varuillani.
“No hei! Minä olen Tony Coleman”, poika virnisti.
“Terve.”
“Mihis olet menossa?”
“Italiaan.”
“Ooh, minä menen Ranskaan! Miksi juuri Italiaan?”
Miksi kerjäät verta nenästäsi? “Menen tapaamaan tyttöystävääni.”
Poika nauroi innostuneena. “Onko kuumakin pakkaus?”
Kohotin kulmiani ja hymyilin haikeasti. “Haukkoisit henkeäsi jos näkisit hänet. Nessie on uskomaton.”
Tony vihelsi ja virnuili typerästi. “Nessie? hassu nimi.” Kohautin olkiani ja käänsin katseeni ikkunaan.
Hiljaisuutta ei kestänyt kauan.
“Minullakin on tyttöystävä, Susan. Hän jäi Amerikkaan. Katso.” Tony tyrkkäsi kamerakännykkänsä käteeni näyttäen täysin tavallisen naisen kuvaa. Tyydyin nyökkäämään.
“No, entäs se Naomi sitten? Onko sinulla hänestä kuvaa?” poika uteli silmät kiiluen.
Minua alkoi oikeasti sapettamaan. “Nimi on Nessie, oikeastaan Renesmee. Ja on kyllä, mutta mitäs se sinulle kuuluu?” Sitä samaista kuvaahan olin viimeiset kaksi päivää tuijottanut joka toinen sekunti…
Tony niiskautti nenäänsä. “Haluaisin nähdä.”
Ojensin vastahakoisesti puhelimeni hänen hikiseen kouraansa. Poika vilkaisi puhelimen näyttöä, ja siinä samassa hänen sydämensä alkoi räpiköidä kahta kertaa nopeammin. Silmät levisivät auki ja suusta pääsi pieni voihkaisu.
"Tuoko on Nessie?” hän inahti.
Nyökkäsin vahingoniloisena. “Hänpä juuri. Eikö olekin uskomaton?”
Poika nyökkäsi sanattomana. “Ihan kuin jokin enkeli tai jotain. Suorastaan vastustamaton. Mistä sinulle on siunautunut tuollainen tuuri?”
“Sen kun tietäisin. Olemme olleet erottamattomia hänen syntymästään lähtien.”
Tony katsoi minua kummissaan silmälasiensa yli. “Hän on siis sinua nuorempi? Olette tunteneet toisenne jo taaperoista asti, klassista.”
“Jotain sinne päin”, myönsin pokkana ja otin puhelimeni takaisin itselleni. Laitoin kuulokkeet korvilleni naapurini puhetulvan estämiseksi ja katselin itsekin, ties kuinka monetta kertaa puhelimen näyttöä.
Kuva oli otettu tänä kesänä. Siinä Nessie seisoi keskellä heinäpeltoa turkoosissa kesämekossaan. Iltarusko avautui hänen selkänsä takana punaisena hehkuna saaden hänen pitkät kiharansa hohtamaan punertavina. Vaalea iho näytti kirkkaalta ja maitomaiselta. Ruskeat silmät tuikkivat minulle lempeästi.
Hipaisin kuvaa sormenpäilläni. Katselin kaukana häämöttävää merta, joka levisi alapuolellamme tyynenä.
Nessie, ajattelin. Nessie, minä tulen luoksesi, enkä jätä sinua enää ikinä yksin.
***
“Voi hemmetti täällä on kuuma!”
Pyyhin hikeä otsaltani kävellessäni kivikkoisella aukiolla, jossa oli kuuma kuin pätsissä. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja mietin hajamielisesti, miten ne limanuljaskat pystyivät asumaan näin aurinkoisessa paikassa.
Iloisia kasvoja pyöri ympärilläni. Vanha italialaismies huusi minulle jotain suostuttelevaan sävyyn, mutta pudistin vain kieltävästi päätäni.
Minulla ei ollut aavistustakaan, missä täällä Volturien “koti” sijaitsi. Kiertelin aikani pyöreää keskustaa katsellen ja kuulostellen. Lopulta päätin ottaa hajuaistini oikein kunnolla käytäntöön.
Erään toimistorakennuksen edessä haistoin vahvasti vampyyrinhajun, johon olin jo suorastaan tottunut. En tiedä kuvittelinko vain, mutta olin erottavani Nessienkin suloisen tuoksun ilmassa. Tuo pienikin epäilys sai ilmeeni kirkastumaan, ja astuin reippaasti peremmälle paksun puuoven kautta.
Huomasin saapuneeni varsin arkiselta näyttävään aulaan. Mitä, ei keskiaikaista linnaa, olipa nössöä!
Ruskean mahonkitiskin takana minua tapitti nätti italialaisnainen - ihminen - kohtelias hymy huulillaan. Aloin epäilemään suunnistuskykyjäni…
“Kuinka voin auttaa?” nainen visersi. Kävelin tiskille ja laskin kämmeneni sille.
“Hei, olen Jacob Black. Saisinko Nes… Renesmee Cullenin tänne?” pyysin kärsimättömästi.
Nainen räpytteli typeränä silmiään. “Anteeksi herra, mutta en usko täällä asuvan sennimistä henkilöä.”
“Kyllä asuu”, sanoin varmana.
“Anteeksi, mutta taidatte erehtyä.”
“En muuten erehdy. Minä tiedän, että hän on täällä, ja jos sinä et s-”
Vaikenin erottaessani lähestyvää ääntä, joka oli liian hiljaista tiskin takana olevan naisen korville. nainen katseli minua kummissaan, mutta pysyin hiljaa.
Samassa Nessie, minun Nessieni, juoksi jostain takaovesta sisään kupariset kiharat pomppien. Hän paiskautui minua vasten kietoen kätensä ympärilleni.
“Jake! Minä… Jake!” hän änkytti ja hautasi kasvonsa T-paitaani vasten. Kiedoin käteni tytön ympärille ja kiskaisin hänet ilmaan. Pyörittelin häntä ympäriinsä riemukkaasti nauraen, kunnes laskin hänet takaisin maahan. Nessie hymyili säteilevästi.
“Nessie, herranjestas”, ähkäisin suu korvissa ja kumarruin suudellakseni häntä. Nessie kuitenkin painoi sormensa estävästi huulilleni ja katseli selkäni ohitse ilme tutkimattomana. Käännyin katsomaan samaan suuntaan.
Kolme miesvampyyria oli ilmestynyt aulan päätyyn. He tuijottivat meitä tyynesti punaisilla silmillään minun mulkoillessa kiukkuisesti takaisin. Kiedoin vaistomaisesti käteni Nessien vyötärön ympärille.
“Renesmee, mitä tämä tarkoittaa?” pitkä vampyyri kysyi kalseasti.
“Minä kyllä kielsin Jacobia tulemasta tänne, Cedric. Hän lähteekin jo tästä”, Nessie änkytti ja alkoi työntämään minua ovelle päin.
Pysyin paikoillani kädet puuskassa ja mulkoilin vampyyreita. Nessie puuskahti.
“Minä en aio lähteä minnekään ilman häntä”, ilmoitin tyttöä osoittaen.
“Hänet päästetään täältä viikon kuluttua”, vaalein vampyyreista äyskähti.
“Sitten jään tänne.” Mitä vain Nessien vuoksi… Silti minua kammotti.
Nessie katseli tiiviisti kasvojani loppumattomalta tuntuvan hetken ajan. Lopulta hän kääntyi vampyyrijoukkoa kohti henkeäsalpaavan rukoileva ilme kasvoillaan.
“Olkaa niin kilttejä…! Jacob ei ole vaivaksi, hän pysyy huoneessani. Minä pyydän”, hän aneli sydäntäisärkevästi. Sain pinnistää kaiken tahdonvoimani, etten olisi syöksynyt lohduttamaan häntä.
Volturitkin näyttivät heltyvän vähän, jos se ylipäänsä oli mahdollista.
“Emme saisi päästää ketään ulkopuolista”, kolmas vampyyri sanoi.
“Mutta Jake ei lähde täältä ilman minua, tuollainen jäärä kun on. Voisitteko kiltit pyytää Arolta lupaa? Ihmissu… Tai siis muodonmuuttaja varmasti kiinnostaa häntä”, Nessie pyysi hiljaa.
Hänessä oli jotain niin uskomattoman puoleensavetävää, valtavaa viehätysvoimaa. Hän oli saanut pienestä pitäen kaikkea mitä oli vain halunnutkin, hän oli kietonut meidät jokaisen pikkusormensa ympärille. Silti Nessie ei ollut ollenkaan leuhka. Niin, suorastaan palvoin maata hänen jalkojensa alla.
Tämä Cedric huokaisi. “Hyvä on, menemme käymään Mestarin luona.” Vampyyrijoukko kääntyi ja katosi kulman taakse. Tunsin Nessien hieman rentoutuvan ja minäkin rauhoituin. Tyttö tarttui käteeni ja alkoi kiskomaan minua hissiä kohti. Seurasin häntä ripeästi ja painoin hissin oven takanamme kiinni. Nainen jäi hieman uteliaasti katselemaan peräämme.
Hissi nytkähti liikkeelle. Painoin Nessien seinää vasten ja siirsin käteni hänen päänsä molemmille puolille. Nessie hymyili ja kietoi omat kätensä niskani taakse. Hän nousi varpailleen ja suuteli minua. Vastasin innokkaasti hänen suudelmiinsa, jotka alkoivat muuttua kokoajan vaativimmiksi… Hän pujotti sormensa hiusteni lomaan ja painautui tiiviisti minua vasten. Ähkäisin ja nostin hänet syliini. Nessie ujutti kätensä kaula-aukostani sisään hengittäen raskaasti…
Samassa hissin ovet avautuivat, ja vilkaisimme hölmistyneinä ympärillemme. Kaksosvampyyrithan ne siinä töllistelivät. Nessie laskeutui tulipunaisena sylistäni minun osatessa vain hymyillä suu korvissa. Kiedoin saman tien käteni tytön vyötärön ympärille.
“Hei Alec ja Jane”, Nessie mumisi hiustensa taakse piiloutuen.
“Hei Renesmee. Anteeksi kun pilasimme herkän hetkenne”, Alec sanoi huumorin pilke ällöttävän punaisissa silmissään. Nessie suorastaan kutistui nolostuksesta.
“Mitä hän täällä tekee?” Jane tiukkasi silmät porautuneena tyttöön, vaikka ilmiselvästi hän tarkoitti minua. Tuossa tytössä ei tosiaankaan näkynyt huumorista jälkeäkään.
"Jacob muuttaa tänne hetkeksi”, Nessie mutisi ja kiskoi minut ulos hissistä. Jane kavahti kauemmas. Tuhahdin.
“Niinkö? Onko Mestari antanut luvan?” hän kysyi hampaidensa lomasta.
“Oi kyllä hän antaa”, vastasin ilkeästi hymyillen. Nessie pyöritteli silmiään.
“Sehän nähdään. Hyvästi”, Jane murahti ja astui hissiin. Alec seurasi häntä vilkaisten meitä ensin huvittuneesti. Ovet sulkeutuivat ja kauhukaksoset katosivat sen mukana.
Käytävällä oli hiljaista. Minun ja Nessien katseet kohtasivat. Tuijotimme toisiamme sanattomina, kunnes rupesin hekottamaan sydämeni pohjasta. Nessiekin purskahti nauruun.
“Näitkö niiden ilmeet?” puuskahdin naurun lomasta.
“Joo! Voi Luoja se oli noloa”, Nessie hihitti.
Kiskaisin tytön syliini ja hautasin naurusta tärisevät kasvoni hänen kaulaansa. Nessie leikitteli niskahiuksillani.
“Mennäänkö minun huoneeseeni?” hän henkäisi.
“Tarkoitat kai meidän huonettamme”, sanoin omahyväisesti. Melkein tunsin tytön pyörittelevän silmiään. Hän hypähti sylistäni ja veti minut puisen oven eteen. Nessie veti oven auki ja pujahdin hänen ohitseen keskikokoiseen, melko prameaan huoneeseen. Huoneessa oli synkkiä värejä, mustaa ja punaista.
Nessie painoi oven kiinni ja hyppelehti luokseni. Ujosti hän veti minut tummanpunapeitteisen sängyn päälle minun seuratessa auliisti perässä. Kiedoin käteni hänen alaselkänsä ympärille Nessien kietoessa jalkansa minun ympärilleni. Suutelin ahneesti hänen täydellisiä kasvojaan.
“Jacob”, hän huohotti, “sinä olet välillä NIIN typerä poika.”
Naurahdin käheästi. “Mitä minä nyt olen tehnyt?”
“Et olisi… Saanut… Tulla tänne. Minähän… Kielsin…” Nessie änkytti minun suudellessa hänen kaulaansa. Virnistin voitonriemuisesti.
“Harmittaako sinua, että tulin tänne?”
“Ei”, hän henkäisi.
“Sitähän minäkin”, hymähdin ja kävin lukitsemassa oven.
“Täällä koneen kapteeni. Olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyönne, nousemme kohta. Toivotan hyvää matkaa!”
Naksautin turvavyöni kiinni ja nojauduin penkin selkänojaa vasten silmäni sulkien. Silmäluomillani poltteli kuva Nessiestä, joka oli aivan yksin, täysin vailla suojelua… Puristin käsinojia ja kuulin pienen rusahduksen jonkin mennessä rikki.
Miksi, voi miksi olin ollut niin typerä? Minun olisi pitänyt heti tunkeutua heidän mukaansa, vaikka sitten väkisin. Olin vain ollut niin sekaisin…
Edward tiesi tästä. Hän tiesi, että olin nyt matkalla heidän tyttärensä luokse Volterraan. Ihme kyllä hän ei ollut väittänyt vastaan.
“Mene. Minun täytyy jäädä tänne”, Edward oli sanonut hiljaa sinä iltana. Olimme vilkaisseet huolestuneina taloamme kohti, josta kuului rikkoutuvan lasin helinää. Bella oli mennyt totaalisen sekaisin Nessien lähdön jälkeen. Edward oli rutistanut nopeasti kättäni ja palannut sitten kiireesti rakkaansa luokse.
Äkkiä haistoin ihmisen vieressäni. Avasin hitaasti silmäni.
“Terve! Ajattelin istua tähän, kun näin jonkun minun ikäiseni. Tai no, enhän minä sinun ikääsi tiedä. Mikä nimesi on?” viereeni istahtanut silmälasipäinen poika uteli kimeällä äänellään. Hänellä oli rennot vaatteet ja vaaleat, taakse sipaistut hiukset. Otsassa suorastaan luki “Maanvaiva”.
“Jacob. Jacob Black”, vastasin varuillani.
“No hei! Minä olen Tony Coleman”, poika virnisti.
“Terve.”
“Mihis olet menossa?”
“Italiaan.”
“Ooh, minä menen Ranskaan! Miksi juuri Italiaan?”
Miksi kerjäät verta nenästäsi? “Menen tapaamaan tyttöystävääni.”
Poika nauroi innostuneena. “Onko kuumakin pakkaus?”
Kohotin kulmiani ja hymyilin haikeasti. “Haukkoisit henkeäsi jos näkisit hänet. Nessie on uskomaton.”
Tony vihelsi ja virnuili typerästi. “Nessie? hassu nimi.” Kohautin olkiani ja käänsin katseeni ikkunaan.
Hiljaisuutta ei kestänyt kauan.
“Minullakin on tyttöystävä, Susan. Hän jäi Amerikkaan. Katso.” Tony tyrkkäsi kamerakännykkänsä käteeni näyttäen täysin tavallisen naisen kuvaa. Tyydyin nyökkäämään.
“No, entäs se Naomi sitten? Onko sinulla hänestä kuvaa?” poika uteli silmät kiiluen.
Minua alkoi oikeasti sapettamaan. “Nimi on Nessie, oikeastaan Renesmee. Ja on kyllä, mutta mitäs se sinulle kuuluu?” Sitä samaista kuvaahan olin viimeiset kaksi päivää tuijottanut joka toinen sekunti…
Tony niiskautti nenäänsä. “Haluaisin nähdä.”
Ojensin vastahakoisesti puhelimeni hänen hikiseen kouraansa. Poika vilkaisi puhelimen näyttöä, ja siinä samassa hänen sydämensä alkoi räpiköidä kahta kertaa nopeammin. Silmät levisivät auki ja suusta pääsi pieni voihkaisu.
"Tuoko on Nessie?” hän inahti.
Nyökkäsin vahingoniloisena. “Hänpä juuri. Eikö olekin uskomaton?”
Poika nyökkäsi sanattomana. “Ihan kuin jokin enkeli tai jotain. Suorastaan vastustamaton. Mistä sinulle on siunautunut tuollainen tuuri?”
“Sen kun tietäisin. Olemme olleet erottamattomia hänen syntymästään lähtien.”
Tony katsoi minua kummissaan silmälasiensa yli. “Hän on siis sinua nuorempi? Olette tunteneet toisenne jo taaperoista asti, klassista.”
“Jotain sinne päin”, myönsin pokkana ja otin puhelimeni takaisin itselleni. Laitoin kuulokkeet korvilleni naapurini puhetulvan estämiseksi ja katselin itsekin, ties kuinka monetta kertaa puhelimen näyttöä.
Kuva oli otettu tänä kesänä. Siinä Nessie seisoi keskellä heinäpeltoa turkoosissa kesämekossaan. Iltarusko avautui hänen selkänsä takana punaisena hehkuna saaden hänen pitkät kiharansa hohtamaan punertavina. Vaalea iho näytti kirkkaalta ja maitomaiselta. Ruskeat silmät tuikkivat minulle lempeästi.
Hipaisin kuvaa sormenpäilläni. Katselin kaukana häämöttävää merta, joka levisi alapuolellamme tyynenä.
Nessie, ajattelin. Nessie, minä tulen luoksesi, enkä jätä sinua enää ikinä yksin.
***
“Voi hemmetti täällä on kuuma!”
Pyyhin hikeä otsaltani kävellessäni kivikkoisella aukiolla, jossa oli kuuma kuin pätsissä. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja mietin hajamielisesti, miten ne limanuljaskat pystyivät asumaan näin aurinkoisessa paikassa.
Iloisia kasvoja pyöri ympärilläni. Vanha italialaismies huusi minulle jotain suostuttelevaan sävyyn, mutta pudistin vain kieltävästi päätäni.
Minulla ei ollut aavistustakaan, missä täällä Volturien “koti” sijaitsi. Kiertelin aikani pyöreää keskustaa katsellen ja kuulostellen. Lopulta päätin ottaa hajuaistini oikein kunnolla käytäntöön.
Erään toimistorakennuksen edessä haistoin vahvasti vampyyrinhajun, johon olin jo suorastaan tottunut. En tiedä kuvittelinko vain, mutta olin erottavani Nessienkin suloisen tuoksun ilmassa. Tuo pienikin epäilys sai ilmeeni kirkastumaan, ja astuin reippaasti peremmälle paksun puuoven kautta.
Huomasin saapuneeni varsin arkiselta näyttävään aulaan. Mitä, ei keskiaikaista linnaa, olipa nössöä!
Ruskean mahonkitiskin takana minua tapitti nätti italialaisnainen - ihminen - kohtelias hymy huulillaan. Aloin epäilemään suunnistuskykyjäni…
“Kuinka voin auttaa?” nainen visersi. Kävelin tiskille ja laskin kämmeneni sille.
“Hei, olen Jacob Black. Saisinko Nes… Renesmee Cullenin tänne?” pyysin kärsimättömästi.
Nainen räpytteli typeränä silmiään. “Anteeksi herra, mutta en usko täällä asuvan sennimistä henkilöä.”
“Kyllä asuu”, sanoin varmana.
“Anteeksi, mutta taidatte erehtyä.”
“En muuten erehdy. Minä tiedän, että hän on täällä, ja jos sinä et s-”
Vaikenin erottaessani lähestyvää ääntä, joka oli liian hiljaista tiskin takana olevan naisen korville. nainen katseli minua kummissaan, mutta pysyin hiljaa.
Samassa Nessie, minun Nessieni, juoksi jostain takaovesta sisään kupariset kiharat pomppien. Hän paiskautui minua vasten kietoen kätensä ympärilleni.
“Jake! Minä… Jake!” hän änkytti ja hautasi kasvonsa T-paitaani vasten. Kiedoin käteni tytön ympärille ja kiskaisin hänet ilmaan. Pyörittelin häntä ympäriinsä riemukkaasti nauraen, kunnes laskin hänet takaisin maahan. Nessie hymyili säteilevästi.
“Nessie, herranjestas”, ähkäisin suu korvissa ja kumarruin suudellakseni häntä. Nessie kuitenkin painoi sormensa estävästi huulilleni ja katseli selkäni ohitse ilme tutkimattomana. Käännyin katsomaan samaan suuntaan.
Kolme miesvampyyria oli ilmestynyt aulan päätyyn. He tuijottivat meitä tyynesti punaisilla silmillään minun mulkoillessa kiukkuisesti takaisin. Kiedoin vaistomaisesti käteni Nessien vyötärön ympärille.
“Renesmee, mitä tämä tarkoittaa?” pitkä vampyyri kysyi kalseasti.
“Minä kyllä kielsin Jacobia tulemasta tänne, Cedric. Hän lähteekin jo tästä”, Nessie änkytti ja alkoi työntämään minua ovelle päin.
Pysyin paikoillani kädet puuskassa ja mulkoilin vampyyreita. Nessie puuskahti.
“Minä en aio lähteä minnekään ilman häntä”, ilmoitin tyttöä osoittaen.
“Hänet päästetään täältä viikon kuluttua”, vaalein vampyyreista äyskähti.
“Sitten jään tänne.” Mitä vain Nessien vuoksi… Silti minua kammotti.
Nessie katseli tiiviisti kasvojani loppumattomalta tuntuvan hetken ajan. Lopulta hän kääntyi vampyyrijoukkoa kohti henkeäsalpaavan rukoileva ilme kasvoillaan.
“Olkaa niin kilttejä…! Jacob ei ole vaivaksi, hän pysyy huoneessani. Minä pyydän”, hän aneli sydäntäisärkevästi. Sain pinnistää kaiken tahdonvoimani, etten olisi syöksynyt lohduttamaan häntä.
Volturitkin näyttivät heltyvän vähän, jos se ylipäänsä oli mahdollista.
“Emme saisi päästää ketään ulkopuolista”, kolmas vampyyri sanoi.
“Mutta Jake ei lähde täältä ilman minua, tuollainen jäärä kun on. Voisitteko kiltit pyytää Arolta lupaa? Ihmissu… Tai siis muodonmuuttaja varmasti kiinnostaa häntä”, Nessie pyysi hiljaa.
Hänessä oli jotain niin uskomattoman puoleensavetävää, valtavaa viehätysvoimaa. Hän oli saanut pienestä pitäen kaikkea mitä oli vain halunnutkin, hän oli kietonut meidät jokaisen pikkusormensa ympärille. Silti Nessie ei ollut ollenkaan leuhka. Niin, suorastaan palvoin maata hänen jalkojensa alla.
Tämä Cedric huokaisi. “Hyvä on, menemme käymään Mestarin luona.” Vampyyrijoukko kääntyi ja katosi kulman taakse. Tunsin Nessien hieman rentoutuvan ja minäkin rauhoituin. Tyttö tarttui käteeni ja alkoi kiskomaan minua hissiä kohti. Seurasin häntä ripeästi ja painoin hissin oven takanamme kiinni. Nainen jäi hieman uteliaasti katselemaan peräämme.
Hissi nytkähti liikkeelle. Painoin Nessien seinää vasten ja siirsin käteni hänen päänsä molemmille puolille. Nessie hymyili ja kietoi omat kätensä niskani taakse. Hän nousi varpailleen ja suuteli minua. Vastasin innokkaasti hänen suudelmiinsa, jotka alkoivat muuttua kokoajan vaativimmiksi… Hän pujotti sormensa hiusteni lomaan ja painautui tiiviisti minua vasten. Ähkäisin ja nostin hänet syliini. Nessie ujutti kätensä kaula-aukostani sisään hengittäen raskaasti…
Samassa hissin ovet avautuivat, ja vilkaisimme hölmistyneinä ympärillemme. Kaksosvampyyrithan ne siinä töllistelivät. Nessie laskeutui tulipunaisena sylistäni minun osatessa vain hymyillä suu korvissa. Kiedoin saman tien käteni tytön vyötärön ympärille.
“Hei Alec ja Jane”, Nessie mumisi hiustensa taakse piiloutuen.
“Hei Renesmee. Anteeksi kun pilasimme herkän hetkenne”, Alec sanoi huumorin pilke ällöttävän punaisissa silmissään. Nessie suorastaan kutistui nolostuksesta.
“Mitä hän täällä tekee?” Jane tiukkasi silmät porautuneena tyttöön, vaikka ilmiselvästi hän tarkoitti minua. Tuossa tytössä ei tosiaankaan näkynyt huumorista jälkeäkään.
"Jacob muuttaa tänne hetkeksi”, Nessie mutisi ja kiskoi minut ulos hissistä. Jane kavahti kauemmas. Tuhahdin.
“Niinkö? Onko Mestari antanut luvan?” hän kysyi hampaidensa lomasta.
“Oi kyllä hän antaa”, vastasin ilkeästi hymyillen. Nessie pyöritteli silmiään.
“Sehän nähdään. Hyvästi”, Jane murahti ja astui hissiin. Alec seurasi häntä vilkaisten meitä ensin huvittuneesti. Ovet sulkeutuivat ja kauhukaksoset katosivat sen mukana.
Käytävällä oli hiljaista. Minun ja Nessien katseet kohtasivat. Tuijotimme toisiamme sanattomina, kunnes rupesin hekottamaan sydämeni pohjasta. Nessiekin purskahti nauruun.
“Näitkö niiden ilmeet?” puuskahdin naurun lomasta.
“Joo! Voi Luoja se oli noloa”, Nessie hihitti.
Kiskaisin tytön syliini ja hautasin naurusta tärisevät kasvoni hänen kaulaansa. Nessie leikitteli niskahiuksillani.
“Mennäänkö minun huoneeseeni?” hän henkäisi.
“Tarkoitat kai meidän huonettamme”, sanoin omahyväisesti. Melkein tunsin tytön pyörittelevän silmiään. Hän hypähti sylistäni ja veti minut puisen oven eteen. Nessie veti oven auki ja pujahdin hänen ohitseen keskikokoiseen, melko prameaan huoneeseen. Huoneessa oli synkkiä värejä, mustaa ja punaista.
Nessie painoi oven kiinni ja hyppelehti luokseni. Ujosti hän veti minut tummanpunapeitteisen sängyn päälle minun seuratessa auliisti perässä. Kiedoin käteni hänen alaselkänsä ympärille Nessien kietoessa jalkansa minun ympärilleni. Suutelin ahneesti hänen täydellisiä kasvojaan.
“Jacob”, hän huohotti, “sinä olet välillä NIIN typerä poika.”
Naurahdin käheästi. “Mitä minä nyt olen tehnyt?”
“Et olisi… Saanut… Tulla tänne. Minähän… Kielsin…” Nessie änkytti minun suudellessa hänen kaulaansa. Virnistin voitonriemuisesti.
“Harmittaako sinua, että tulin tänne?”
“Ei”, hän henkäisi.
“Sitähän minäkin”, hymähdin ja kävin lukitsemassa oven.
Kommentit