Leah


  “Se tyyppi ärsyttää minua ihan tahallaan!”

  Jacob poimi maasta valkoisen, kuluneen kiven ja nakkasi sen kauas horisonttiin. Hän mulkaisi vihaisesti harmaata taivasta.

  Käänsin katseeni tummasta merestä vieressäni istuvaan poikaan, joka jatkoi vaahtoamistaan jostain pojasta, joka kuulosti hienostosnobilta. Pakkohan se pojan täytyi hienostosnobia muistuttaa, jos hän muistutti yhtään sitä tyttöä.

  Jacob kääntyi katsomaan minua otsa tyytymättömästi rypyssä.

  “Kuunteletko sinä ollenkaan?”
  “Kuuntelen kuuntelen, tosi mielenkiintoista.”

  Jacob puuskahti ja heitti uuden kiven ilmaan.

  “Niin varmaan. Hyvä kun et kuorsannut.”

  Hymähdin ja käännyin tuijottamaan likaisia varpaitani. Upotin ne kivikkoiseen maahan.

  En voinut uskoa, että olin päästänyt jonkun näinkin lähelle itseäni. Vuosia olin kierrellyt ympäri Amerikkaa ihan yksin, eläimen vaistoilla. Olin itsekin enemmän eläin kuin ihminen. Se oli hyvä; eläimen ei tarvinnut muistella, ei ajatella.

  Vielä vähemmän olisin uskonut, että se oli ollut Jacob, joka nosti minut takaisin ihmisten ilmoille. Jacob!

  Hän oli kyllä kiltti, se minun täytyi myöntää. Päivittäin hän oli tullut minua katsomaan ratkeamiseni säikäyttämänä. Purin hampaitani yhteen; minua suututti, että olin ollut niin heikko.

  Jake oli minulle läheisin ihminen tällä hetkellä. Pidin häntä jonkinlaisena ystävänäni, ei minulla muita ystäviä ollutkaan.

  Joskus oli ollut. Olin ollut ystävien piirittämä, mehiläiskuningatar. Aikana, jona olin ollut vielä ihan tavallinen ihmistyttö pienine murheineen.

  En tällainen mutantti.

  Jacob rykäisi varovaisesti. Kohotin hätkähtäen katseeni. Hän katseli muualle.

  “Kuinka… kuinka Sethin kanssa menee?”
  “Ihan hyvin kai. Nähtiin pari päivää sitten”, vastasin jähmeästi.
  “Hyvä. Entä… tietääkö Sam, että olet täällä?”

  Kasvoni vääntyivät väkisinkin hallitsemattomasta tuskasta. Käänsin kasvoni poispäin, mutta ehdin huomata Jacobin anteeksipyytävän ilmeen. Häntä kadutti kysymyksensä, hän tiesi tuskani.

  En minä sitä halunnut.

  En tahtonut olla heikko. Minua suorastaan inhotti ihmisten sääliä huokuvat katseet, joita sain osakseni missä vain kuljinkin. Siksi minusta oli tullutkin tällainen erakko.

  Elämäni olisi saattanut olla ihan erilainen, jos en olisi ikinä rakastunut Sam Uleyyn. Onnellinen.

  Kaikki oli jo liian myöhäistä.

  “Kai hän tietää”, kivahdin. “Tuskin edes kiinnostaa.”

  Jacob laski käsivartensa lohduttavasti olkapäilleni. Hätkähdin, mutten kavahtanut kauemmas.

  Kosketus tuntui… hyvltä. Inhimilliseltä.

  Äkkiä janosin lisää.

  Läheisyyttä. Tunnetta, että joku välittäisi minusta.

  Tietenkin tiesin, ettei se onnistuisi Jacobin kanssa. En edes halunnut sen menevän niin, enhän minä pitänyt hänestä ollenkaan sillä tavalla. Sitä paitsi, hän ei voisi ikinä tehdä sitä sille ärsyttävälle sekasikiölle, jota kutsuttiin Nessieksi.

  Merihirviöksi. Osuva nimi.

  Inhosin häntä, niin kuin myös muita Culleneita. Tyttö oli niin täydellistä ja kohteliasta kuin vain kykeni. Ei ikinä väittänyt vastaan.

  Lellikki. Neiti Täydellisyys. Hienostelija.

  Ja pahinta oli, että Jacob seurasi häntä kuin pässi narussa.
Kyllä minä häntä silti ymmärsin: leimautuminen saattoi viedä totaalisesti arvostelukyvyn.

  Tiesin sen turhankin hyvin.

  Samassa polttava suru ja viha täytti ruumiini. Kyyneleet kihosivat silmiini.

  En välittänyt enää. Aaltojen pauhu, tuulen vinkuna, lintujen kiljunta sumentui taustakohinaksi.

  Oli enää vain Jacob. Jacob, joka välitti minusta.

  Epätoivoisesti painoin huuleni hänen huulillensa.