Edward


  “Miksen minä saanut autoa?”
  “Koska se oli minun hääpäivälahjani Edwardille. Ellei ole häitä, ei tipu lahjojakaan.”
  “Bella, ole kiltti- siinä sinulle minun syntymäpäivälahjatoiveeni!”
  “Mikset osta itse? Onhan sinulla rahaa.”
  “Joo, mutta kun haluan sen lahjana!”

  Katselin huvittuneena Jacobin ja Bellan leikkisää kinastelua flyygelini äärellä. Bellaa nauratti, kuten minuakin.

  “Ei hätää, Jacob. Lupaan ostaa sinulle auton heti naimisiin päästyäsi”, lupasin.

  Ja sitä te toki odotattekin innolla! Pitääpä heti mennä naimisiin, hän irvaili minulle ajatuksissaan.

  “Olkaa hiljempaa!” Rose huusi olohuoneen sohvalta, jonne hän oli linnoittautunut Emmettin kainaloon. He katsoivat jonkin amerikkalaisen saippuasarjan uusintaa.

  “Tietenkin, jos se vain on Teidän tahtonne”, Jacob lausui nöyrästi ja irvisti heti perään. Hän marssi ovet paukkuen, mahdollisimman kovaäänisesti keittiöön. Bella seurasi häntä, painaen matkalla suukon poskelleni.

  Jacob on hirveä kakara, Rose murisi.

  Käännyin suupielet nykien takaisin koskettimien ääreen. Siirtelin sormiani niiden pinnalla, etsiskelin eri sävelmiä, kunnes huomasinkin jo soittavani Bellalle säveltämää tuutulauluani, jälleen kerran. Yläkerrassa Esme kuunteli soittoani nautinnollisesti.

  Ilmapiiri oli muuttunut paljon helpottuneemmaksi, toiveikkaammaksi, Alicen eilisen näyn ansiosta. Olin nähnyt sen itsekin hänen ajatustensa kautta; tällä hetkellä Volturit olivat tulossa rauhanomaisesti. He saapuisivat Forksiin muutaman päivän kuluttua. Jokaisessa oli kuitenkin epäilyksen siemen: miksi he olivat tulossa? Me olimme uhka. Olimme vahvoja ja kyvykkäitä. Sudet olivat ystäviämme. Olimme voittaneet heidät jo kerran, kymmenisen vuotta sitten.

  Mitä Aro halusi?

  Ilmavirta leyhähti huoneen poikki Renesmeen lehahtaessa yläkerrasta flyygelini viereen. Hän sipaisi minulta perityt kuparinruskeat kiharansa kasvojensa tieltä istahtaessaan penkille viereeni. Hän kuunteli soittoani pää kallellaan.

  Äidin laulu. Saanko minä?

  Nyökkäsin ja osoitin kehottavasti soitinta. Nessie hymyili ja painoi sirot sormensa viileille koskettimille.

  Ilmoille liukui taidokas, hyppivä melodia, joka singahteli iloisesti puolelta toiselle. Hän kohotti hienopiirteisiä kulmiaan.

  “Alice”, hymyilin.

  Tyttö nyökkäsi ja vaihtoi melodiaa. Tämä oli herkempi, tunteellisempi. Soinnut etenivät iloisen huolettomina, mutta silti pinnan alta erotti syvää intohimoa ja haikeutta.

  “Jacob”, tiesin. Nessie nyökkäsi jälleen, lievästi punertuen.

  Katselin hänen profiiliaan hänen soittaessa pehmeämpiä sointuja kuin vettä vaan. Tyttäreni oli perinyt minulta rakkauden musiikkiin kaiken muun lisäksi.

  Rose kuunteli tarkasti hänen soittoaan, samoin kuin Esme, Alice ja Jacob. Bellastahan en tiennyt, mutta uskoin hänenkin kuuntelevan.

  Minä kuuntelin hänen kiivasta sydämensykettään, joka muistutti kovasti jonkinlaista lintua. Se jyskytti ja liikkui elävänä, elämän merkkinä. Tuo ääni oli kaunein ääni elämässäni. Merkki minun ja Bellan syvästä rakkaudestamme.

  Jacob asteli keittiöstä luoksemme kaksi voileipää kädessään. Hän ojensi toisen Nessielle sanattomana.

  “Syö”, hän komensi.

  Nessien kauniit kasvot menivät kurttuun.

  Minä en halua tuota! Sehän on minun päätökseni?

  “En”, hän ilmoitti suu tiukkana viivana.
  Jacob voihkaisi.
  “Syö se nyt! Älä ole lapsellinen.”
  “Ei minua huvita syödä. Syö sinä vaan.”
  “Sinunkin täytyy syödä!”

  Nessie pudisti päätään.

  “Hei Nessie, syö se, niin ostan sinulle jotain kivaa!” Emmett huusi sohvalta.

  Bella ilmestyi taakseni.
  “Olenko muka antanut luvan lahjoa lastani?” hän kysyi kulmat koholla.
  “Äh, täytän vain setien velvollisuuksia”, Emmett vastasi viattomasti.

  Kosketin tyttäreni poskea.
  “Söisit nyt”, pyysin.

  Nessie katsoi meitä kaikkia otsa rypyssä, ja puraisi sitten huokaisten palan leivästään.

  Tämä on epäreilua, hän vaikeroi.

  Jacob hymyili tyytyväisenä.
  “Minun tyttöni”, hän kehui.

  Samassa Alice loikki portaat alas mittanauha kädessään.

  “Nessie ja Bella, mahtavia uutisia! Teidän vaatteenne ovat valmiita puettaviksi! Tulkaa!” hän hihkaisi innostuneena, kaikki edellisen viikon ahdistus tiessään.

  Nessie nousi ja seurasi tätiään. Ei minulla ole muutakaan tekemistä, hän ajatteli leppoisasti.

  Bella taas pysyi paikoillaan kädet puuskassa. Hänen kulmansa olivat vihaisessa kurtussa.

  “Alice, en tarvitse yhtäkään uutta vaatetta. Minulla on näitä vanhojakin ihan tarpeeksi!” hän marisi osoittaen valkoista tunikaansa, joka korosti hänen tummia hiuksiaan. Kenkiä hänellä ei ollut lainkaan.

  Alice huokaisi raskaasti. “Bella, tule nyt. Minun mielikseni.”

  Suhahdin Bellan taakse ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
  “Minulle sinä kelpaat juuri tuollaisena. Ehkä olisi kuitenkin parempi olla suututtamatta Alicea tällä kertaa. Ole nyt kiltisti”, henkäisin hänen korvaansa. Hän rentoutui minua vasten.
  “No hyvä on, teen tämän sinun mieliksesi”, hän huokaisi ja lähti laahustamaan Alicen perään, joka iski minulle kiitollisena silmää.
  “Pidä hauskaa!” Jake virnisti seinustalta. Minä ja Bella mulkaisimme häntä happamasti.

  Mitä? Se oli VITSI, hän ihmetteli.
 


                                                                                                  ***




  Katselin pimenevää tähtitaivasta minun, meidän , omalla pyöreällä niityllämme, maaten selälläni ruohikon ja nuppuun sulkeutuneiden kukkien keskellä. Ristin kädet niskani taakse ja etsiskelin eri tähtikuvioita.

  Vihdoin erotin ääntä -kevyitä juoksuaskeleita lähestymässä - ja sekuntien päästä Bella jo sujahti näkyviini tiheän puuston keskeltä, joka piiritti aluetta. Hänen ihonsa hohti valkoisena tähtien himmeässä valossa mustilta näyttäviä hiuksia vasten.

  “Hei”, Bella sanoi hiljaa kävellessään luokseni. Hymyilin hänelle leveästi.
  “Hei. Pelkäsin, että Alice omisi sinut koko yöksi.” 
  “Sitä hän ei uskaltaisi tehdä”, hän murahti laskeutuessaan viereeni. Vasta nyt kiinnitin huomiota hänen asuunsa; Alice oli puettanut hänet tummanvihreään, ihoa myötäilevään, polvien alapuolelle ulottuvaan leninkiin, joka leveni aavistuksen helmasta ja jossa oli syvään uurrettu kaula-aukko. Asu korosti hänen suuria silmiään ja täydellistä ihoaan.

  Bella näytti niin uskomattomalta, että mykistyin täysin. Hän huomasi tuijotukseni.

  “Tiedän, älä sano mitään. Missä minä oikeasti muka pitäisin tätä? Näytän naurettavalta”, hän puhahti kiemurrellen vaivautuneena mekossaan. Hän ei pitänyt asustaan, tiesin sen kyllä. Kengätkin hän oli heittänyt matkan varrella pois, ja katseli nyt varpaitaan.

  Bella vilkaisi minua vaivihkaa pysytellessäni hiljaa. Tuijotin tiukasti hänen valtaviin, lämpimän kultaisina läikehtiviin silmiinsä. Bella näytti hämmentyneeltä.

  “Bella.” Huokaisin raskaasti. “Sinä et ikinä näytä naurettavalta, kysypä keltä tahansa. Kuinka kauan minun täytyy sitä sinulle tolkuttaa, ennen kuin uskot?”

  Kohotin käteni ja kiskaisin hänet makaamaan vierelleni. Bella veti minut itseään vasten.

  “Edward”, hän kuiskasi kujeileva hymy tummanpunaisilla huulillaan, “olinko sinun mielestäsi kauniimpi ihmisenä kuin vampyyrinä?”

  Mahdoton kysymys. Hän oli täydellinen molempina.

  Sanoin sen hänelle ääneen. Bellan silmissä välähti jokin ajatus, jota en harmikseni kuullut, niin kuin miltei aina. Hän painoi päänsä rintaani vasten, tummat laineet leviten kasvoilleni. Haistelin hänen hiustensa kukkaista tuoksua Bellan katsellessa tähtitaivasta.

  Kiedoin käteni hänen vatsansa ympärille ja painoin huuleni hänen niskaansa. Bella painoi kämmenensä poskelleni.

  “Onko jokin hätänä?” mumisin hänen kaulaansa vasten. Bella voihkaisi.
  “Minulla on vain... No, ikään kuin huono omatunto. Minusta vain tuntuu, ettei meidän pitäisi iloita, kun Volturit sen kuin lähestyvät. Mitä jos syttyykin kaikesta huolimatta taistelu? Meitä on aivan liian vähän, me kuolisimme. Emme ole ollenkaan varautuneet. Ja Nessie, hän on niin viaton! Entä jos hän ei ikinä pääsisikään kouluun? Jos hän…!” hän parahti hysteerisenä.

  Kohottauduin istualleni ja vedin hänet syliini. Bella upotti kasvonsa kaulaani vasten.

  “Rakas, älä pelkää. Minä suojelen häntä, me kaikki suojelemme. Kukaan ei tule vahingoittamaan Nessietä”, rauhoittelin, suudellen hänen päälakeaan. Syvällä sisimmässäni minuakin kylmäsi lamauttava, ahdistava pelko tyttäreni vuoksi, Bellan vuoksi - meidän kaikkien vuoksemme.

  Bella nojautui taaksepäin ja kohtasi katseeni. Katselimme toisiamme hyvän tovin.

  “Ei huolehdita siitä, käykö? Vielä ei ole käynyt kuinkaan”, muistutin mahdollisimman reippaasti hänen vuokseen.

  Bella nyökkäsi hitaasti.
  “Olet oikeassa. Anteeksi.”
  “Ei sinun anteeksi tarvitse pyytää.”
  “Silti”, hän mutisi. Sitten hän liikahti eteenpäin painamaan huulensa omilleni.

  Humalluttava tunne täytti kehoni jokaisen kohdan ja mieleni. Aloin suutelemaan kiivaasti hänen huuliaan, kasvojaan, kaulaansa, katsoen samalla kiinteästi hänen silmäluomiaan jotka olivat sulkeutuneet, peittäen ikkunani hänen sieluunsa. Bellan sormet olivat kietoutuneet tiukasti hiuksiini. Hänen huulensa olivat kaartuneet hymyyn.

  Omat käteni liukuivat hänen tummanvihreällä silkillä peitetyllä selällään.

  “En valitettavasti voi rikkoa tätä mekkoa, Alice suuttuisi”, naurahdin hengästyneenä.
  “Voitpas. Minun mekkonihan tämä on”, hän vastasi takaisin avaten silmänsä. Oma pelikuvani heijastui niistä, samoin tähtien kajo takanani.

  Bella nähtävästi tuskastui vitkasteluuni. Hän siirsi sormensa paidalleni, napitti sitä auki.

  “Ei mennä kotiin”, hän kuiskasi käheästi, tähtisumua silmissään.

  Suostuin auliisti.