Jacob


  Ei. Voinut. Olla. Totta!

  Minulla oli muutenkin ollut paha viikko menossa. Olimme kökkineet koko tuskastuttavan viikon talon liepeillä, kukaan ei ollut poistunut minnekään, paitsi metsästämään silloin kun oli pakko. Koko perhe oli varpaillaan ja Nessie kauhean hiljainen ja sulkeutunut. Häntä pelotti, näin sen kyllä. Luulisin kylläkin, että hän pelkäsi toisten puolesta, ei itsensä.

  Minuakin tietysti pelotti, lievästi sanottuna. Tuntui epäreilulta, että sama kaava toistui taas, kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen. Mutta toisaalta, sitä niiltä niljakkeilta nyt saattoi odottaakin.

  Minä en voinut päästää Nessietä hetkeksikään silmistäni, vartioin häntä kuin mielipuoli. Mitä muutakaan olisin tehnyt? Olisinko muka vain nauranut ja rallatellut: “hei, Volturit ovat jälleen tulossa tapaamaan meitä, luultavasti pahat mielessään, mutta ei se mitään….”?

  Niin, minulla oli ollut ahdistava viikko.

  Ja sitten vielä tämä.

  “Mitä sinä täällä teet?” tiuskaisin turhankin ilkeästi pojalle, jolle olin juuri avannut oven.
  “Hei vain sinullekin, Jacob”, Nahuel sanoi kohteliaan huvittuneesti päästäessäni hänet peremmälle.

  Minä ristin käteni puuskaan rinnalleni, katsoen häntä leukaperät kireinä. Oli Nahuel käynyt toki ennenkin meitä tapaamassa, viimeksi varmaan noin kolme vuotta sitten. Olin kyllä tajunnut saman kuin muutkin: Nessie oli Nahuelille ainoa naispuolinen ihmisvampyyri, joka ei ollut hänen oma sisarensa.

  Toisin sanoen mahdollinen puolisoehdokas.

  Ei siinä vielä kaikki, Nahuelin täytyi olla vielä niin komeakin! Katsoin hänen kauniin tummanruskeaa ihoaan, mustia letitettyjä hiuksiaan ja tiikinruskeita silmiään, enkä voinut väistää pientä kateuden pistosta häntä katsoessani.

  Samassa Nessie kurkisti portaikon yläpäästä.

  “Nahuel, hei!” hän huudahti ja liisi portaikon kaidetta pitkin rutistamaan poikaa.
  “No hei, Nessie!” Nahuelkin riemuitsi ja hymyili maireasti paljastaen vitivalkoiset hampaansa. Irvistin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan.
  “Saanko kysyä, mitä sinä oikein täällä teet?” yritin kysyä ystävällisesti. En onnistunut.
  “Tulin katsomaan Nessietä”, hän sanoi kuin asia olisi itsestään selvä ja kietoi oikean käsivartensa rennosti tytön hartioille. Nessie hätkähti hampaideni kalahtaessa äänekkäästi yhteen.

  Ja sillä tavalla tunnit matelivat eteenpäin. Istuimme olohuoneen sohvilla yhdessä Carlislen ja Esmen kanssa; Jasper, Alice, Blondi ja Emmett olivat jossain hemmetin kuusessa ja Denalit metsästämässä. Edward ja Bella olivat lähteneet jo pari päivää sitten viettämään hääpäiväänsä Esmensaarelle jälleen, pitkään kestäneen suostuttelun tuloksena. Oli ollut miltei mahdoton tehtävä saada Bella eroon Nessiestä.

  “Emme me voi lähteä tällaisena aikana! Entäs Volturit?” hän oli väittänyt vastaan hampaat irvessä.
  “Bella, te voitte lähteä ihan rauhassa. En ole nähnyt mitään poikkeavaa, eivät he ole tulossa ihan lähiaikoina”, Alice oli vastannut sohvankulmalta.

  Nessie oli siirtynyt Bellan eteen ja hymyillyt urheasti.

  “Äiti hei, minusta olisi hyvä, että menisitte pitämään vähän hauskaa isän kanssa. Kyllä me pärjäämme.”
  “Minä pidän Nessiestä huolen”, olin vakuuttanut.

  Samassa Nahuel herätti minut muisteluistani.

  “Mitä? Taasko?” hän ähkäisi epäuskoisesti.
  Carlisle nyökkäsi.
  “Emme tiedä heidän syitään tällä kertaa.”

  Nahuel vilkaisi Nessietä, joka nojasi sohvatyynyyn hiljaisena.

  “Tarvitsetteko te taas apua? Voin kyllä jäädä…”
  “Kiitos, mutta ei kiitos”, keskeytin ja mulkaisin häntä avoimen vihamielisesti. En kyllä antaisi hänen jäädä tänne vokottelemaan tyttöystävääni, sillä sehän hänen päämääränsä oli: Nessie. Tietysti. Senhän näki idioottikin.

  Nessie tuijotti minua tuohtuneena, selvästi kiukustuneena epäystävällisestä käytöksestäni. Höh.

  “Nahuel, saat jäädä tänne jos vain haluat”, hän korjasi ja yritti vääntää hymyn kasvoilleen. Nahuel vastasi virnistyksellä.

  Mustasukkaisuus. Inhosin sitä. Enkö ollut kokenut sitä jo ihan tarpeeksi niinä hulluina aikoina, jona olin vielä rakastunut Bellaan? Ilmeisesti en.

  Tuijotin täriseviä käsiäni ja yritin hillitä sitä mielipuolista raivoa, jota tunsin tuota poikaa kohtaan.



                                                                                                    ***




  “Odottakaa hetki, tulen ihan kohta!”

  Katselin Nessien loittonevaa selkää hänen kadotessaan metsän syvyyksiin. Hän oli unohtanut kännykkänsä kotiin ja lähti nyt hakemaan sitä, muistaen Bellan pyynnön pitää puhelin lähettyvillä.

  En ollut ainoa, joka seurasi hänen sulavaa menoaan.

  Nahuel tuijotti häntä lumoutuneena, suu huomaamattaan auki. Samassa hän näki katseeni. Poika virnisti minulle päin naamaa.

  “Nessie on oikea kaunotar, eikä vain? Hänen hiustensa sävy on uskomaton, erikoisen kuparinruskea… Ja ne silmät…”
  “Niin, tiedän kyllä. Lisäksi hän sattuu olemaan varattu”, murisin hampaideni lävitse.  

  Nahuel naurahti.

  “Ainahan sitä voi haaveilla. Minulla ja Nessiellä olisi kyllä enemmän yhteistä. Me kun olemme samanlaisia. Samat voimat, sama sydän, sama ruokavalio… Se olisi paljon helpompaa kuin seurustella valtavan, karvaisen suden kanssa.”

  Katsoin käsiäni. Ne tärisivät jälleen.

  “Pysy hänestä kaukana”, ärähdin hiljaa.
  “Tai mitä?” Nahuel hymyili viileästi.

  Koko ruumiini tärisi. Astuin askeleen häntä kohti.

  “Muuten”, huomasin kuiskaavani, “muuten minä tapan sinut.”

  Nahuelin silmät siristyivät. Hänkin astui askeleen minua kohti.

  “Sen kun, rakki. Nessie varmasti tykkäisi.”

  Pysähdyin siihen paikkaan. Nessie.

  Suljin hitaasti silmäni ja keskityin kaikin voimin häneen. Ei, en tappaisi ketään, josta Nessie pitäisi…

  En minä ollut murhaaja.

  “Sillä lailla, Jacob”, Nahuel naureskeli.
  “Etkö sinä tiedä, mitä leimautuminen tarkoittaa? Minä ja Nessie kuulumme yhteen, olemme sielunkumppaneita. Hän on minun”, ähkäisin. Yritin saada lämpöä raajoistani katoamaan, tärinän loppumaan…
  “Kuinka vain”, Nahuel kuului sanovan.

  Samassa erotimme jonkun lähestyvän kovaa vauhtia. Avasin silmäni.

  “Löysin sen vihdoin. Olinkin jättänyt sen Alicen huoneeseen”, Nessie voivotteli putkahtaessaan nuorten kuusien välistä posket punaisina, sydän rasituksesta kiihtyneenä. Hän siirtyi viereeni.
Tyttö katsoi huolestuneena minua, ja siirsi sitten katseensa Nahueliin.

  “Onko kaikki hyvin?” hän kuiskasi epäröivästi.
  “Voi, on. Minä ja Jacob ehdimme jo lähentyä tässä joutessa”, Nahuel sanoi huvittuneesti ja soi tytölle loistavan hymyn.
  “Hienoa”, Nessie hymyili, mutta katseli vielä minua kysyvästi. Pakotin huulilleni hymyn.
  “Ei hätää”, kuiskasin käheästi. “Kaikki on hyvin, kunhan olet siinä.”