Bella


  “Edward!”

  Muuta Alice ei sanonutkaan. Edward kuunteli hänen ajatuksiaan kännykän välityksellä muutaman sekunnin ajan, mumisi sitten meidän tulevan kohta takaisin ja sulki puhelimen. Hänen silmänsä olivat siristyneet huolesta.

  “Edward, mikä hätänä?” tivasin.

  Edward tarttui käteeni ja lähti juoksemaan kotia kohti.

  “Volturit”, hän kuiskasi otsa rypyssä. “Alice näki heidän tulevan tänne.”

  Veri olisi paennut kasvoistani, jos olisin ollut ihminen. Raivon sähähdys karkasi huuliltani.

  “Mitä he haluavat? Emme ole tehneet mitään väärää!”
  “En tiedä. Aro haluaa tulla hoitamaan jonkin keskeneräisen asian, joka liittyy meihin.”
  “Renesmee?”
  “Hyvin mahdollista.”

  Kiristelin hampaitani ja pakotin itseni entistä kovempaan vauhtiin tuulen piiskatessa hiuksiani rajusti taaksepäin. En kestänyt ajatusta Nessiestä tuon kohteliaan mutta silti niin julman vampyyrin lähelläkään, en taas. Tiesin, että tapaisimme Volturit vielä; meidän kokoisemme lauma olisi vaaraksi. Olimme ainoa lauma, joka oli selviytynyt hengissä heidän hyökkäysyritykseltään.

  Aro ei kestäisi häviötä. Hän etsisi pakkomielteisesti keinoa voittaa.

  Vilkaisin Edwardia. Hän vilkaisi minua täsmälleen samaan aikaan. Katseemme kohtasivat. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, kivettyneet.

  Viiletimme puuston keskeltä talomme etupihaa kohti. Alice istui portailla, nojaten kyynärpäillään polviinsa ja heijaten itseään hiljaa, keskittyen. Jasper häälyi hänen ympärillään.
Rose ja Emmett seisoivat pari askelta kauempana. Rosen täydellinen suu oli suipistunut tiukaksi viivaksi, Emmett taas näytti kysyvältä, kuin hän vain odottaisi ohjeita ja ryhtyisi sitten toimeen.

  Denalin lauma liikehti levottomasti keskellä pihaa. Eleazar pudisteli toistuvasti päätään, Kate näytti vihaiselta, mutta Tanya oli hyvin tyyni; hän oli varmaan lupautunut jälleen auttamaan meitä.

  Carlisle seisoi oviaukolla puhelin korvallaan. Esme ryntäsi luoksemme ja rutisti meidät kiivaaseen halaukseensa.

  Katselin ympärilleni.

  “Nessie? Jacob?” vingahdin.
  “Carlisle yrittää saada heitä kiinni, mutta Nessie ei vastaa”, Esme vastasi ääni värähtäen.

  Minua alkoi ikään kuin heikottamaan; suljin voipuneena silmäni. Missä minun tyttöni oli?

  Edward päästi kädestäni irti.

  “Tuon heidät takaisin”, hän lupasi ja juoksi sitten metsän syvyyksiin. Tuijotin hänen peräänsä paha kurkussani.

  “Minä tapan sen koiran”, Rose jupisi.
  Emmett laski kätensä Rosen olkapäälle.
“Rose- kulta, ei tämä Jaken vika ole”, hän mutisi. Rose tuhahti halveksuvasti.

  Huokaisin helpotuksesta Edwardin suhahtaessa takaisin vierelleni Nessien ja Jaken seuratessa häntä ääneti. Molemmat näyttivät noloilta, Jacob ei uskaltanut kohdata Edwardin katsetta.

  Nessie katsoi huolestuneena kasvojamme ja painoi kätensä kysyvästi poskelleni.

  Mitä on tapahtunut? Miksi kaikki pelkäävät?

  Minä laskin katseeni maahan. En pystynyt sanomaan sitä hänelle, sitä sanaa.

  Volturit.

  “Äiti? Mitä?” hän kysyi ihmeissään ja siirsi kätensä pois. En sanonut mitään, tuijotin vain kärsivästi hänen viattomiin silmiinsä, joista paistoi huoli.

  Edward astui hetken hiljaisuuden jälkeen Nessien eteen ja laski kätensä tytön hartioille.

  “Nessie”, hän sanoi tuijottaen kiinteästi tyttäremme silmiin, “on tapahtunut jotain. Alice näki näyn, näyn jossa… Volturit tulevat tänne, meidän luoksemme.”

  Hiljaisuus.

  “MITÄ?!” Jacob karjaisi niin, että me kaikki hätkähdimme. Muutama lintu lehahti kauempana ilmaan.

  Jake tuijotti Edwardia. Hänen koko kehonsa tärisi.

  “Miten niin ne tulevat tänne? Ei niillä ole tänne mitään asiaa! Täällä ei ole mitään kiellettyä, Nessie ei ole vaarallinen! Mitä helvettiä ne oikein tahtovat!”
  “Jake, rauhoitu”, Edward kuiskasi hiljaa. “Olet menettämässä kontrollisi.”
  “Rauhoitu! Pitäisikö tässä rauhoittua, kun ne saastaiset verenimijät ovat tulossa tänne?! Pitäisikö?” Jacob karjui.

  Hän astui askeleen Edwardia kohti. Siinä samassa minä olin heidän välissään, aistit äärimmillään. En hallinnut itseäni. Rinnastani kajahti korvaraastava murina. Kyyristyin puolustamaan Edwardia…

  “Ei! Lopettakaa!” Nessie kiljaisi. Hän ryntäsi tärisevän Jacobin luokse ja kiskaisi hänen kasvonsa omien kasvojensa tasalle. Tyttö tuijotti tiukasti Jaken kasvoja.

  “Jake, rauhoitu.”

  He tuijottivat hetken toisiaan silmiin, ja vähitellen tärinä lakkasi, kunnes enää Jacobin kädet tärisivät aavistuksen. Nessie laski otteensa huokaisten samalla raskaasti.

  Jake näytti nololta. “Edward… Edward, anna anteeksi!”

  Edward käveli vierelleni ja laski kätensä vyötärölleni.
  “Ei se mitään, Jacob. Olemme kaikki huolissamme.”

  Nessie pudisteli hitaasti päätään puolelta toiselle.

  “Minun takianihan he tulevat, eikö? Vaikka he tietävät, etten tappaisi ketään. Te kaikki ajaudutte taas vaaraan… Tämä on minun vikani.” Pullea kyynel vieri hiljalleen hänen poskeaan pitkin.

  “Ei!” kaikki huusivat kuorossa. Minä suhahdin kiertämään käteni lohduttavasti hänen ympärilleen, pyyhkimään surun pois. Jacob pyöri ympärillämme hermostuneena, kunnes hänkin tunkeutui viereeni ja suuteli tytön otsaa lohduttavasti. Emme kestäneet Nessien surua.

  “Nessie, kulta”, Edward hymisi hellästi. “Ei tämä ole kenenkään vika.”
  “Niin”, Emmett nyökkäsi. “Jos he meidät tahtovat, niin tulkoot hakemaan. Minä ainakin taistelen vastaan.”
  “Emmehän me edes tiedä, tulevatko he välttämättä riidanhaluisina. Ehkä he tulevat rauhanomaisesti”, Carlisle tuumi epäröivästi. Ajatus näytti piristävän häntä.
  “Kunpa minä näkisin sen”, Alice vaikersi hiljaa maahan tuijottaen. “Kunpa tietäisin varmasti.” Hän vilkaisi varovaisesti Nessietä, joka tuijotti häntä valppaasti.

  “Heidän tulonsa liittyy luultavasti Nessieen tai susiin. Näyssä on niin paljon tyhjiä aukkoja, joita Nessie ja Jacob aiheuttavat. Yritän nähdä niiden ylitse…” Alice mutristi huuliaan ahdistuneena.
  “Mitä me teemme?” henkäisin. Puristin kämmeneni nyrkkiin, vähän kuin Jake. Minusta tuntui, että ratkeaisin, ei taas…

  Carlisle vastasi kysymykseeni.

  “Minusta meidän täytyy vain odottaa. Meiltä puuttuu liikaa tietoja, emme voi muuta. Pysyttelemme Forksissa, kunnes tiedämme enemmän.”

  Kaikki nyökkäsivät myöntyvästi.

  Jacobin ja minun katseemme kohtasivat hetkeksi. Hänen mustat kulmakarvansa olivat lukkiutuneet tummien silmien ylle. Hänen silmänsä harhautuivat Nessieen, joka oli sulkenut silmänsä. Jaken kasvoista heijastui kaikki se äänetön kauhu ja huoli, jotka tiesin paistavan omilta kasvoiltanikin.

  Hän näytti niin kauhistuneelta, että ryntäsin halaamaan häntä. Jacob veti minut kiivaaseen halaukseen.

  “Ei taas”, hän kuiskasi korvaani. “En voi uskoa, että tämä tapahtuu taas.”

  Puristin silmäni tiukasti kiinni haudatessani kasvoni hänen kainaloonsa.