Nessie oli taas oma, suloinen itsensä noustessaan neljältä Sethin mustaan Volvoon. Sade oli onneksi lakannut, mutta oli silti aavemainen usva. Minä hyppäsin etupenkille muiden istuutuessa taakse, Nessie vanhempiensa väliin.

   Seth vihelteli iloisesti ajaessaan Forksin autioita teitä kohti La Pushia. Sally tulisi kuulemma myöhemmin Emilylle. Olin todella innoissani ja pompin istuimellani kärsimättömästi. Seth ei suostunut kertomaan, keitä kaikkia tapaisimme Emilyllä. Olisin halunnut kuristaa hänet. Jep, erilaisen ulkokuoren alla oli edelleen se ärsyttävä pikkupoika, jonka tunsin.

   Samin ja Emilyn pieni, hieman rönsyinen hökkeli pilkisti vihdoinkin näkyviin. Bells taputti hymyillen käsiään. Emily oli asettanut värikkäitä kukkia ikkunalaudan kukkaruukkuihin piristämään karua taloa. Seth pysäytti auton ja sammutti moottorin.

   Mökin ovi jysähti auki ja teini-ikäinen poika lähti juoksemaan autoa kohti kädet levällään.

   “Jake! Jake!” hän huusi ja ryntäsin poikaa kohti.
   “Quil!” minä ähkäisin ja rutistin häntä niin, että luut rutisivat.

   Quil nauroi hengästyneesti ja työnsi minua olkapäistä poispäin nähdäkseen kasvoni.

   Quil näytti täsmälleen samalta kuin kymmenisen vuotta sitten. Hän odotti edelleen Clairen, Leimattunsa vanhenemista, jotta voisi vanheta yhdessä hänen kanssaan. Kaikki näyttivät vanhenevan ympärillämme meitä ja perhettäni lukuun ottamatta, ajattelin haikeasti.

   “Jake! Mitä kuuluu? Siitä tuntuu olevan sata vuotta, kun ollaan viimeksi nähty!” Quil pulputti Sethin ja muiden lähestyessä meitä. Edward piti Bellaa vyötäisiltä pahan hajun kirvellessä moninkertaisesti heidän niin herkkää nenäkalustoaan. Minä tartuin rohkeasti Nessietä kädestä.

   Quil nyökkäsi ystävällisesti Bellalle ja Edwardille kääntyen samalla katsomaan Nessietä.
   
   Hän hätkähti ja hämmästeli: “Jessus, vaikka Claire onkin maailman kaunein, sinun tyttösi on totisesti häikäisevä näky, Jake. Aijaj!”
   Minä puhahdin ja aloitimme leikkitappelun, aivan kuin joskus, kun olimme olleet vielä vain kaksi ihmispoikaa.

   Naurumme lomassa ovi avautui ja pieni, noin neljävuotias mustahiuksinen tyttö kipitti katsomaan meitä. Hän kesti urhoollisesti Edwardista ja Bellasta huokuvan ällöttävän hajun.

   “Jessica! Jessica, tule tänne!” tuttu ääni komensi samassa ja pikkutyttö kääntyi takaisin talolle päin. Me lopetimme leikkimme ja katsoimme, kuinka Emily Uley työntyi ovesta ulos vuoden, parin ikäinen lapsi sylissään. Emily näytti vanhemmalta, jotenkin kypsemmältä. Pitkät arvet rumensivat edelleen hänen oikeaa naamanpuoliskoaan hänen ennen niin kauniista kasvoistaan.

   Seth lähti hölkkäämään mökkiä kohti rennossa työasussaan. Quil kiskoi minua eteenpäin Nessien, Bellan ja Edwardin seuratessa meitä mahdollisimman huomaamattomasti.

   Ovella Em halasi minua tiukasti, lapsi toisessa kainalossaan. Emily tuoksui tutulta, turvalliselta… Ihmiseltä. Hän siirtyi halaamaan Nessietä ilman turhia puheita. Emily halasi jopa Bellsiä, ja melkein nauroin Bellan hölmistyneelle ilmeelle. Edwardia Emily ei sentään halannut, mutta hymyili kuitenkin ystävällisesti. Hän pyyhkäisi hiuskiehkuran huolimattomasti korvansa taakse. Äitiys sopi Emilylle oikein hyvin, hän suorastaan huokui tarmoa.

   “Tulkaa jo sisälle!” Jared karjaisi hihitysten saattelemana. No, minä totta kai tottelin Jaredin mahtikäskyä ja tömistelin peremmälle.

   Näky oli tuttu, mutta silti niin erilainen.

   Seth ryntäsi istumaan pöydän ääreen aika pienikokoisen, luonnonvaalean naisen vierelle suudellen tämän kättä jumaloiva katse tummissa silmissään. Tytön täytyi olla Sally. Ihan nätti tyttö, ei tosin lähelläkään Nessien kaltaista kaunotarta. Naisen vierellä istui murrosiän kynnyksillä oleva intiaanityttö… Claire? Hän oli ehkä noin kolme- neljätoistavuotias. Tyttö hihitti idioottimaisesti Sethille… Kyllä, tyttö oli varmasti Claire. Jared istui Clairea vastapäätä, selkä minuun päin. Hänkin oli miehistynyt ja vanhentunut vuosia; arvelin hänen olevan jossain 27-vuotiaan paikkeilla. Hän piti kättään vieressään istuvan naisen vyötäröllä, kuin tukien. Syy löytyi heidän kääntyessään minua kohti. Kyllä vain, Jaredin Kimillä oli valtava vatsa kannettavanaan. Siistiä, ajattelin, toivottavasti pääsemme ristiäisiin.

   Kim selvästi muisti minut, hän hymyili ystävällisesti. Sam saapui toisesta huoneesta kantaen leipäkoreja pöytään. Sam oli todella kypsynyt; hän oli porukan vanhin, noin kolmekymmentä- vuotta - tai no, Edwardia ei mielestäni laskettu tähän mukaan, hänhän oli periaatteessa jo oikea vanhus - ja näytti oikein isälliseltä. Mieleeni muistuivat kaikki ne illat, jotka olin viettänyt tässä pikku keittiössä.

   Olimme olleet silloin vielä yhtä perhettä.

   Katsoin taakseni kohti Bellaa, Edwardia ja Nessietä. Olin saanut tilalle jotain parempaa.

   “Jacob!” Sam huudahti vilpillisen ilahtuneesti.
   “Hei kaikki”, hymyilin ja heilautin kättäni. Jared ja Sam tulivat rutistamaan minua kuin ennenkin, ilman minkäänlaista kireyttä. Me olimme sujut. Kimkin raahautui luokseni vastustuksestani huolimatta ja halasi minua varovasti.

   “Monennellako kuulla?” kysyin.
   “Seitsemännellä”, Kim hymyili. Mieleeni häivähti muisto päivästä, jona olin harkinnut Bellan kantavan minun lastani. Ajatus tuntui karmivalta.

   Em usutti takanamme Nessien, Bellan ja Edwardin lempeästi peremmälle. Claire tuijotti tulijoita silmät suurina. Näin hänen pistävän kateellisena merkille Bellan ja varsinkin Nessien sanoinkuvaamattoman kauneuden. Vaihdoin Edwardin kanssa säälivän katseen: Quilpa oli leimautunut pinnalliseen tyttöön.

   Istuuduimme pienen pöydän ääreen syömään Emilyn tekemää ateriaa. Bells ja Edward menivät talon kauimmaiseen nurkkaan muutamasta syystä: ensiksikin heidän kuvottava vampyyrihajunsa sattui Jessican ja vauvan, Jamien, nenään. Toiseksi, eiväthän he muutenkaan olisi pystyneet syömään yhtään mitään. Tuskinpa se heitä edes haittoi kovinkaan paljon, niin keskittyneesti he olivat vajonneet toistensa silmiin.

   Nessie oli tilan keskipiste, halusin hän sitä tai ei. Hän istui vieressäni näykkien ruokaansa ja hymyillen nätisti hänelle puhuville. Kaikki rakastivat häntä, se oli kuin vaistomaista. Ainoastaan Claire pysyi mykkänä; aloin pitää hänestä entistä vähemmän.

   Sain tietää, että Paul oli muuttanut siskoni Rachelin kanssa Eurooppaan muutama vuosi sitten. Embrykin kierteli ympäri Amerikkaa tyttöystävänsä Ashleyn kanssa. Ashley ei ollut Embryn Leimattu, vain tyttö johon Embry rakastui.

   Minulla oli oikein lämmin ja rento olo Uleyllä, rakkaideni keskellä. En edes tajunnut ajan kulua, kunnes oli jo Jamien nukkumaanmenoaika. Siirryimme ulko-ovelle Sethin, Sallyn, Quilin, Kimin ja Samin saatellessa meitä.

   “Koska te lähdette pois?” Quil kysyi surullisesti.
  “Olemme täällä viikon, pari”, Bella vastasi vilkaisten suostuttelevasti miestään. Edward nyökkäsi lannistuneena. Bells rutisti hänen kättään kiitollisena.
“Minua te tulette näkemään Charliella”, Seth muistutti hymyillen.
“Olette tervetulleita tänne toistekin”, Sam muistutti ystävällisesti, katsoen meitä kutakin vuoron perään silmiin. “Kiitos, me tulemme”, Edward vastasi hymyillen.

   Ulkona pysähdyimme. Ei ollut kovin pimeää, ainoastaan sumuista ja tuulista. Kylmäkin oli varmasti, kukaan meistä ei vaan tuntenut sitä. Edward alkoi pikkuhiljaa hivuttautua takanamme kohoavaa vihreää metsää kohti.

   “Meidän täytyy mennä metsästämään, Bella”, hän sanoi hipaisten tytön tummia silmänalusia. Bella käänsi kysyvän katseensa minua ja Nessietä kohti.

   “Tuletteko mukaan?” hän kysyi.
   Pudistin päätäni.
  “Kiitos vaan, mutta taidan käydä katsomassa isää. Tavataan kotona”, virnistin.

   Bella hipaisi tyttärensä kättä. “Tuletko metsästämään?” hän toisti hiljaa. Ihmeekseni Nessiekin pudisti kuparinruskeita kiharoitaan. Huomasin Bellankin hämmästyvän. Nessie ei yleensä kieltäytynyt verestä.

   “Minä menen Jaken mukaan, jos vain käy”, hän mumisi.
   
   Bella ja Edward vilkaisivat hiljaisina toisiaan, kunnes Bella nyökkäsi.

  “Mene vain”, hän huokaisi. Edward pysyi hiljaa. He kääntyivät vielä katsomaan meitä tutkimattomin silmin, ennen kuin katosivat metsän syvyyksiin.

   Kohotin kysyvästi kulmiani tytölle. Hän katseli muualle.
 
  “Miksi sinä…?” aloitin, mutta kesken lauseeni Nessie lähti kiskomaan minua kohti isän taloa. Hän ei pystynyt peittämään kärsimättömyyttään.

   Juoksimme ihmisten näkymättömissä entiselle kotiovelleni. Äkkiä minua alkoi hermostuttamaan. Mitä jos isä ei tunnistaisikaan minua? Äh, totta kai hän tunnistaisi, enhän minä tässä miksikään ollut vanhennut. Nessie kurkotti painamaan ovikelloa puolestani ja sitten vain odotimme.

   Kukaan ei tullut avaamaan.

   “Billy on varmaan ulkona”, Nessie mietti.
  Pettymys hulmahti ylitseni kuin raskas peitto.
   Nessie vain katsoi hetken kasvojani, ennen kuin ehdotti: “Jos mentäisiin rannalle odottamaan? Kyllä Billy kohta tulee.”
“Mennään vaan”, minä kuiskasin.

   Tyttö tarttui minua kädestä ja kävelimme kivikkoiselle rannalle käsi kädessä. Oli niin sumuista, että saatoin vaivoin erottaa meren ääriviivat.

  Pysähdyin valkoisen tutun ajopuutukin eteen. Se oli minun ja Bellan tukkimme. Lysähdin tukkia vasten istumaan Nessien vilkuillessa epäröivästi ympärilleen. Lopulta hänkin laskeutui istumaan ja painoi ihmeekseni vapaaehtoisesti päänsä olkaani vasten. Kiedoin kiireesti, epäuskoisena, käteni hänen hartioidensa ympärille. Yleensä Nessie kavahti näin läheistä kosketusta ujoutensa vuoksi. Mutta toisaalta, ihan sama miksi hän oli äkkiä muuttanut käytöstään. Kyllähän se minulle kävi…

    Olimme vain hetken paikoillamme. Kuuntelin hänen läpättävää sydäntään, joka takoi vimmatusti.

   Nessie katsoi tiukasti sormiinsa kysyessään: “Jake… Mitä sinä oikein tunnet minua kohtaan?”

  Katsoin ällistyneenä hänen profiiliaan, joka oli muuttumassa syvänpunaiseksi. Kysyikö hän tosissaan? Tai siis, eikö se ollut ilmiselvää? Ilmeisesti ei.

  “Renesmee Carlie Cullen”, lausuin juhlallisesti ja käänsin hänen kasvonsa itseeni päin. Tyttö yritti sinnikkäästi vältellä katsettani.
  “Nessie”, kuiskasin, “minä rakastan sinua, kyllähän sinä sen tiedät. Rakastan sinua eniten maailmassa. Haluan elää kanssasi ikuisesti. Ja…” Keskeytin äkkiä nolostuen. Olin sanonut jo ihan tarpeeksi. Luoja, että kuulosti falskilta!

   Nessie katsoi vihdoin suoraan silmiini, suklaanruskeat silmät lämpimästi läikkyen. Hän väläytti hohtavan hymynsä.

   “Jake? Oletko tosissasi?” hän vielä tiukkasi ja nyökätessäni avuttomana hän teki jotain todella yllättävää.

   Nessie kiepsahti kaulaani äkillisellä voimalla ja kaaduimme molemmat maahan. Nessie hengitti kiihtyneesti, kaikki ujous äkkiä tiessään. Hän painoi huulensa pehmeästi huulilleni ja huomasin voihkaisevani. Tätä olin halunnut niin kauan… Vedin tytön kiinni itseäni vasten. Hätkähdin rajusti tuntiessani Nessien kapeat kädet kulkevan selkääni pitkin. Hän hiveli selkääni nostattaen tunteiden pyörremyrskyn sisimpääni. Painoin huuleni kiivaasti hänen huulillensa…

   “Jacob”, joku äkkiä sanoi, eikä se ollut Nessie. Kavahdimme toisistamme kauemmas raivon mustatessa maailmani. Se joku saisi vielä maksaa kovan hinnan täydellisen uneni pilaamisesta. Halusin Nessien niin kipeästi takaisin syliini…

   Mulkoilin kiukkuisena sumuun, jonka keskeltä siro hahmo lähestyi. Menin sanattomaksi nähdessäni, kuka tulija oikein oli.

   “Taisi olla paha aika tulla häiritsemään”, Leah totesi.