“Leah? Mitä sinä täällä teet?” kysyin ällistyneenä. Nessie katsoi hämmentyneenä Leahia, jota ei enää muistanut. Leah näytti samalta kuin ennenkin: hänellä oli yllään polvista leikatut farkut, likainen T-paita ja melko lyhyiksi kynityt hiukset. Silmien alla oli mustat silmäpussit.

  “Tulin heti tänne kuultuani sinun olevan Forksissa”, Leah sanoi minulle. “Haluaisin jutella kanssasi.”
   “Ai, no selvä kai sitten”, mutisin ihmeissäni ja käännyin Nessietä kohti, joka odotti hämmentynyt ilme häikäisevillä kasvoillaan.
   “Nessie, tässä on Leah, Leah, tässä on Nessie. Leah oli mukanani suojelemassa teitä Samilta ja muilta, kun et ollut vielä syntynyt. Ja Nessie, kuten tiedät, on Leimattuni”, esittelin tytöt toisilleen kuivasti hymyillen. Nessie nosti arasti kättään vilkutukseen, mutta Leah oli kuin ei huomaisikaan. Hän piti kätensä visusti puuskassa ilmeettömänä.

   Epämukavan hiljaisuuden jälkeen Nessie nousi seisomaan ravistellen hiekkaa farkuistaan.

   “Minä taidan mennä kotiin, että voitte puhua rauhassa”, hän sanoi hymyillen, mutta näin hänen silmiensä välähtävän jollekin ajatukselle. Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, Leah avasi suunsa.
   “Voin viedä sinut kotiisi”, hän vain sanoi ja viittasi meitä seuraamaan. Nessie lähti hänen peräänsä, joten minulle ei jäänyt oikein valinnanvaraa. Lysähdin istumaan Leahin harmaan auton etupenkille - joka oli muuten hirveän vanhanaikainen verrattuna… perheeni autoihin - Nessien kivutessa taakseni.

   Matka oli vaivaannuttava, Leah oli vaiti koko ajomatkan ajan, ja koska Nessiekin vastaili niukasti, luovutin. Katsoin ohi viilettäviä puita pää sihisten kysymyksiä. Mitä tämä tarkoitti? Miksi Leah oli tullut tänne minun vuokseni? Tai siis, olimmehan me jonkinlaisia ystäviä, jossain vaiheessa olin jopa harkinnut laumaa hänen kanssaan. Mutta ajan myötä Leah oli unohtunut. Tunsin omatunnon pistoksen, kun Sue mainitsi tulopäivänämme Charliella Leahista. Hän oli jäänyt ihan yksin…

   Leah ajoi talomme tienpäähän asti, kunnes pysähtyi. Nessie ymmärsi yskän ja hyppäsi autosta kiireesti ulos, mutta ehdin tarttua häntä käsivarresta, ennen kuin hän ehti pamauttaa oven kiinni.

   “Hei, Nessie”, sanoin syyllisyyden painaessa harteitani, koska joutuisin lähtemään hetkeksikin hänen luotaan, “anteeksi, että tässä kävi nyt näin. Mutta lupaan tulla ennen aam…”

   Nessie keskeytti minut ravistamalla päätään. “Ihan totta Jake, kyllä minä ymmärrän”, hän kuiskasi hymyillen hennosti.

   Kurottauduin häntä kohti, mutta samassa Leah kaasutti eteenpäin ja horjahdin takaisin penkilleni. Nessie läjäytti auton oven nopeasti kiinni ja lähti liihottamaan taloa kohti vilkaisemattakaan enää taakseen.

   Mulkaisin Leahia kiukkuisesti. “Miksi sinä noin teit?” murisin.
   Hän kohautti harteitaan. “Turha siirappi vain alkoi ällöttämään.” Jätin väittelyn siihen.

   Leah pysäytti autonsa typötyhjälle parkkipaikalle. Täällä sumu ei ollut niin runsasta, ja saatoin erottaa muutamia tähtiäkin taivaalta. Tuijotin Leahin kasvoja pimeässä, odottaen. Tyttö oli hiljaa kauan aikaa.

   “Sait siis lopulta kaiken, mitä halusit.” Näin häneen sattuvan, mutta hän yritti peittää sitä kovalla naamiollaan. Nyökkäsin.

   Leah tuhahti katkerana. “Sait sitten molemmat. Bellan ja Renesmeen.” Hän lausui nimet pilkallisesti. Säpsähdin, mutten sanonut mitään.

   “Minusta ei taideta pahemmin puhua? Olen vain se susityttö, jonka tarina päättyi onnettomasti. Sethkin häpeää minua, ja äiti säälii. Muiden eläessä minä pysyn paikoillani, Et varmaan usko, kauanko olen nyt elänyt sutena. Opettelin sen sinun metsästyskikkasi, ja se oikeasti auttaa… Tuntuu tosi oudolta jutella jollekin. Ja sinä, Jake, olet ainoa jolle voin puhua.” Leah katsoi tiukasti eteensä. En saanut suutani auki.

   “Kukaan ei muista minua enää”, Leah jatkoi, tuijottaen kaukaisiin metsiin haikeasti, katsomatta minuun. “Kukaan ei huoli minua, kukaan ei kaipaa. Minun olemassaolollani ei ole merkitystä. Samillakin on jo kaksi kakaraa”, hän irvisti kärsivästi, “toisesta tulee tyttösusi kuten minusta. Mahtaa hänelle tulla kirottu elämä. Sietäisikin tulla.” Tytön suu vääntyi katkeraan hymyyn.

   “Leah, kuule…” yritin, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään fiksua sanottavaa. Kurkkuuni oli noussut pala. Leah kääntyi katsomaan minua; hänen silmänsä olivat kosteat. Hätkähdin. Leah kärsi ja olin ainoa, joka voisi auttaa.

   En tiennyt miten.

   “Mitä?” hän kivahti vääristyneen hymyn häivähtäessä hänen suupielissään. “Pelkäätkö, että sanomisesi saavat minut suoraa päätä ryntäämään sillalta alas? Kuule, myöhäistä. Luuletko, etten olisi yrittänyt vaikka mitä keinoja kuollakseni? Valitettavasti satun olemaan tällainen hiton luonnonoikku, joka ei onnistu edes tappamaan itseään! Joudun elämään täällä ikuisesti, kirottuna!”

   Hänen äänensä kimeni kimenemistään ja lopulta särkyi hänen puhjetessaan kyyneliin. Itku tärisytti hänen pieniä olkapäitään. Leah kääntyi nopeasti poispäin salatakseen itkunsa, säilyttääkseen kovan kuorensa rippeet.

   Olin shokissa. Oliko Leah yrittänyt tappaa itsensä? Montakin kertaa? Sehän oli… kauheaa! Mitä me olimmekaan tehneet hänelle! Tyttö kärsi hirveästi.

   Vedin nyyhkytyksiä pidättävän likaisen tytön syliini. Leah pärskähti ja vajosi itkien kaulaani vasten. Silitin hänen selkäänsä hiljaa, lohduttavasti.

   En tiedä, montako tuntia me istuimme siinä niin. Leahin itku loppui aika nopeasti ja sitten me vain pysyimme paikoillamme ja kuuntelimme hengitystämme. Hänen se oli hyvin katkonaista.

   “Jacob”, hän henkäisi, “sinä olet niin kiltti.”

   En huomannut, kuinka kännykkäni värisi yhä uudelleen ja uudelleen taskussani.