Jane


  Marssimme Forksin vihreän metsän halki riveissä suurelle aukiolle, jolla olin ollut jo kaksi kertaa aikaisemminkin. Kävelin ylväästi Alecin vierellä rivistön keskellä. Kaikki kaartin jäsenet pysähtyivät yhtä aikaa mittavan välimatkan päähän Culleneista, jotka odottivat meitä jähmettyneinä. Laskin mustan huppuni harteilleni.

  Tarkkailin tilannetta laskelmoivasti. Miesvampyyrit olivat edessä suojelemassa naisia. Kaksi valtavaa sutta seisoi heidän oikealla ja vasemmalla puolellaan, ja yksi oli joukkion keskellä Bellan kanssa.

  Keskellä seisoi myös nainen, jolla oli ruskeat silmät ja pitkät, kupariset kiharat, jotka ulottuivat selän puoleen väliin saakka. Tytöllä oli hyvin valkea iho mutta punertavat posket. Kuulin hänen verensä kohinan ja epänormaalin sydämensykkeensä. Hän katseli maahan.

  Vilkaisimme Alecin kanssa toisiamme. Tyttö mahtoi olla Renesmee Cullen, omituinen sekoitus ihmistä ja vampyyria.

  Aro lipui eteenpäin henkivartijansa tiukasti kannoillaan.

  “Carlisle, siitä on niin pitkä aika!” hän huudahti iloisesti.

  Vaalea vampyyri liikahti askeleen eteenpäin.

  “Aro, hauska nähdä sinua. Voinko jotenkin auttaa?” hän kysyi viileän kohteliaasti. Väkinäisesti.
  “Voi ystäväni, minulla on ollut niin paljon aikaa miettiä elämääni näinä hiljaiselon aikoina… Olen hämmästynyt”, Aro mietiskeli laulavalla äänellään. Cullenit näyttivät kysyviltä, se isoin ja lihaksikkain suorastaan huvittuneelta.

  Caius puuttui keskusteluun. “Se tyttö? Onko hän rikkonut sääntöjämme?”

  Oi kyllä, toivoin hymyn kareillessa suupielissäni. Kyllä hän on, ja me saamme tehdä teistä lopun.

  Edward Cullen katsahti viileästi minua. “Renesmee on käyttäytynyt moitteettomasti. Mitään valittamisen aihetta ei ole.”
  “Oh, Renesmee! Saisinko kunnian tavata hänet?” Aro kysyi innostuneesti. Kurtistin kulmiani.

  Keskellä seisova punaruskea susi murisi terävät kulmahampaat esillä, mutta tyttö hänen vieressään lähti kävelemään epävarmasti meitä kohti. Susi riensi hänen peräänsä Bellan sähähtäessä pelokkaana.

  Aro hymyili koko valkoinen hammasrivistö välähtäen. Hän katseli tyttöä haltioissaan.

  “Päivää Aro”, Renesmee kuiskasi saavuttuaan metrin päähän Arosta. Susi seisoi hänen vierellään niskakarvat pystyssä.
  “Renesmee! Minua ilahduttaa nähdä, että sinusta on kasvanut terve ja nuori nainen. Sinusta on tullut niin kaunis, olet perinyt sen nuorelta Bellalta… Entäs hän sitten?” Aro vilkaisi kiinnostuneena sutta. “Hän näyttää kiintyneen sinuun. Omistatko kenties tämän suden?”

  Susi murahti ja pyöritteli silmiään. Se sama lihaksikas vampyyri hörähti.

  “Kiitos. No, voisi sen kai niinkin sanoa. Jacob on… poikaystäväni”, tyttö vastasi veren punatessa hänen kasvonsa.

  Siristin silmiäni. Hän seurusteli karvaisen suden kanssa? Kuvottavaa.

  Vilkaisin Alecia sarkastisesti, mutta hän ei huomioinut minua. Veljeni katseli tätä Renesmeetä kiinnostuneena.

  Minua alkoi suututtamaan. Yleensä sain veljeni jakamattoman huomion, me olimme erottamattomia. Jopa tällainen pikkuseikka sai minut näkemään punaista. En kestänyt mustasukkaisuutta.

  Kiinnitin katseeni tähän Renesmeehen ja hymyilin. Keskitin koko katseeni voiman häneen…

  Mutta jokin esti minua. Suojaava, näkymätön kilpi oli kietoutunut tytön ympärille, teki yritykseni turhaksi. Bella.

  Bella mulkaisi minua keltaisilla silmillään vihaisesti, mutta erotin niissä aavistuksen voitonriemuakin. Irvistin.

  Renesmee, Aro tai susi eivät huomanneet mitään. Kukaan ei huomannut, paitsi ehkä ajatustenlukija- Edward.

  Aro nyökytteli päätään. “Kiinnostavaa. Kuinka vanha olet?”
  “Olen melkein kymmenen”, Renesmee irvisti. “Mutta minä kehityn nopeasti.”
  “Kuinka kiehtovaa! Haluaisin niin mielelläni…”

  Culleneiden rivistöstä kuului henkäisy. Kaikkien katseet kiinnittyivät Edwardiin, joka näytti kauhistuneelta. Bella sähähti ja mulkoili meitä pelonsekaisesti.

  “Niin?” Renesmee inahti. Susi oli jähmettynyt.
  “Renesmee, sinähän haluaisit ikuisen rauhan perheidemme välille? Etkö haluaisikin?” Aro kysyi lempeästi tarttuessaan tytön käteen. Rivistöstämme alkoi kuulua supinaa. Mitä tämä nyt tarkoitti? Koska me hyökkäisimme?

  Renesmee nyökkäsi vakavana.

  “Kyllä tahtoisin. Haluan, että perheeni olisi turvassa.”
  “Aro, älä ole typerä!” Edward kähähti. “Mitä se sinua hyödyttäisi? Miksei joku muu?”
  “Mitä?” Bella inahti.
  “Renesmee vain miellyttää minua”, Aro kuiskasi silmät tytössä. Susi alkoi murisemaan syvältä rinnastaan.

  “Aro, mitä sinulla on mielessäsi?” Renesmee kuiskasi.
  “Ehdotan seuraavaa. Lupaan, että jätämme perheenne rauhaan, jos sinä muutat meidän luoksemme Volterraan hetkiseksi.”

  Aukiolle laskeutui kuolemanhiljaisuus, sekä meidän että heidän puolelleen. Caius haukkoi henkeään.

  “Mitä? Miksi?” hän kivahti.
  “Aroa kiinnostaa Nessie kovasti. Häntä kiinnostaisi tutkia hänen elintapojaan”, Edward murahti kulmat vihaisesti kurtussa.

  Heidän puoleltaan kuului sähähdyksiä ja murinaa. Minäkin paljastin hampaani. Oliko Aro seonnut?

  Renesmee puri huultaan.

  “Kauaksiko aikaa?” hän kysyi ääni värähtäen.
  “Mielestäni viikko olisi ihan sopiva”, Aro vastasi toiveikkaasti.

  Susi murisi korvia raastavasti ja tarttui hampaillaan tyttöä hihasta. Renesmee katsoi sitä murheellisena.

  “Hyvä on, jos lupaat jättää heidät rauhaan”, hän kuiskasi hiljaa.
  “Minä lupaan”, Aro vastasi käsi kuolleella sydämellään.

  Minä polkaisin jalkaani hampaat irvessä. Alec pyöritteli minulle silmiään.

  “Ei! Nessie, sinä et SAA lähteä!” Bella murisi uhkaavasti. Susi kiskoi tyttöä kauemmaksi.

  Renesmee ravisteli itsensä irti ja juoksi takaisin Aron eteen. Susi mulkoili häntä, katosi metsään, ja hetken kuluttua sieltä palasi paidaton, pitkä intiaanipoika. Ihan hyvännäköinen, jos vain ei olisi haissut niin kammottavalta.

  Poika tarttui Renesmeen käsivarresta kiinni. “Nessie, älä ole typerä. Luuletko, että annan sinut muka noille kuvottaville iilimadoille?” hän huusi koko vartalo täristen. Koko Volturikaarti aloitti tyytymättömän muminan.

  “Kyllä luulen, Jake. Älä ole lapsellinen. Tulen takaisin viikon kuluttua”, Renesmee vastasi räpytellen vimmatusti silmiään.

  Bella ilmestyi pojan viereen.

  “Älä mene”, hän parkaisi. “Sinun ei tarvitse lähteä!”

  Renesmee pudisteli hitaasti päätään. “Nähdään viikon päästä. Rakastan teitä”, hän henkäisi.

  Edwardkin siirtyi heidän luokseen. Hän kaiveli farkkujensa taskuja.

  “Minä vaadin, että hän saa ottaa edes puhelimen mukaansa”, hän sanoi ahdistuneesti, ojentaen pientä hopeista kännykkää tyttärelleen. Aro räpytteli hetken hämmentyneenä silmiään, ennen kuin hänen silmänsä kirkastuivat.
  “Puhelimen? Ai, sen… Tietenkin”, Aro myöntyi.

  Tyttö otti puhelimen sanaa sanomatta ja ryntäsi sitten isänsä syliin. Edward suuteli tätä päälaelle.

  “Pitäkää hänestä hyvää huolta”, hän murisi uhkaavasti.
  “Pidän siitä huolen, Edward”, Aro lupasi.

  Seuraavaksi Renesmee syleili äitiään. Bellalta pääsi omituinen parahdus, kuin hän olisi tukehtumaisillaan.

  “Rakastan sinua. Soitan teille joka päivä”, Renesmee kuiskasi silmiään pyyhkien.
  “Parasta soittaakin”, Bella ulisi. Pyörittelin silmiäni.

  “Nessie…” intiaanipoika voihkaisi. Tyttö irrotti itsensä Bellan otteesta ja käveli hitaasti pojan eteen.
  “Sinulle minä soitan joka toinen sekunti, joten pidä kännykkä päällä”, hän kuiskasi pienesti hymyillen.
  “Jos ne koskevatkaan sinuun, minä tapan ne”, poika murahti värittömästi. Felix virnisti.
  “Meidän muutto myöhästyy jälleen. Ukki varmaan ihmettelee”, Renesmee sanoi suu mutrussa. Poika - Jacob? - kohautti olkiaan, vieläkin täristen.

  Renesmee vilkaisi ympärilleen, veti syvään henkeä ja kurottui sitten suutelemaan poikaa. Veri värjäsi hänen poskensa punaisiksi. Jacob kiskaisi tytön itseään vasten ja suuteli tätä ahneesti. Renesmee painoi kätensä tämän poskille.

  Muutaman minuutin kuluttua Felix yskäisi kuuluvasti. Renesmee irrottautui nolostuneena.

  “Luulisin, että on aika lähteä”, Aro henkäisi. Renesmee nyökkäsi ja siirtyi kokonaan meidän puolellemme. Felix iski hänelle silmää.

  “Näkemiin, ystäväni. Näemme viikon kuluttua, kenties viimeisen kerran”, Aro lausui näyttävästi ja kehotti sitten meitä poistumaan. Renesmee laahusti joukkomme perälle.

  Marssiessamme vihreän metsän läpi takaamme kuului mahtava repeämisen ääni ja sen jälkeen suden ulvontaa, joka kaikui surullisena aukiolta.