Jane


  “Tiedätkö, mitä haluaisin kaikista eniten? Kuolemaa. Kuoleman Isabella Cullenille. Kuoleman kaikille niille inhottaville keltasilmille! Minä vihaan heitä!” kiljuin.

  Kaksoisveljeni Alec katseli huoneemme pienestä ikkunasta alhaalla vilisevää ihmismerta.

  “Minäkään en pidä tästä. Tunnen itseni niin avuttomaksi… Olemme jämähtäneet paikoillemme sen Forksissa tapahtuneen jälkeen. Ikään kuin Aro olisi luovuttanut…” hän sanoi hiljaa.

  “Ei Aro ole luovuttanut, älä puhu typeriä”, tiuskaisin Aroa puolustaen. Kunnioitin Aro Volturia suuresti; hän se oli ottanut minut ja Alecin hoiviinsa, löytänyt paikan kahdelle yksin maailmaan jääneelle orvolle.

  Muistin ihmiselämästämme tuskin mitään. En tiedä, oliko meillä ollut vanhempia, oliko ollut sisaruksia. En tiedä, kuka ja milloin oli muuttanut meidät vampyyreiksi. Muistin vain sen raastavan kivun, joka poltti minua sisältäpäin ja sai kirkumaan kivusta.

  Olimme maanneet tomuisella puulattialla pienessä, autiossa hökkelissä keskellä sakeaa metsää. Kukaan ei kuullut huutoamme. Meillä oli ollut vain toisemme. Alec oli pitänyt kädestäni koko elämäni luultavasti kauheimpien päivien ajan. Parin päivän päästä olimme saaneet jo uudet elämät.

  Emme olleet tienneet mistään mitään. Kiertelimme kylästä kylään vastasyntyneen mielettömän verenhimon siivittäminä, tunkeuduimme ihmisten taloihin ja tapoimme heidät. Alec käytti aistienturruttamis-kykyään lapsiin, tappoi heidät lempeästi. Minä taas leikittelin omalla kipua aiheuttavalla kyvylläni aikuisia, nautin heidän pelostaan… Yleensä he kituivat kuoliaiksi.

  Meistä olisi tullut sivistymättömiä villejä, ellei Aro olisi löytänyt meitä. Hän oli kohdellut meitä hyvin, saanut minut tuntemaan itseni arvokkaaksi, korvaamattomaksi. Liityimme hänen sivistyneeseen kaartiinsa ja muutimme pysyvästi Volterraan. Tämä oli meidän kotimme: emme kaivanneet pois, emme tienneet toisenlaisista elämäntavoista.

  Sitten tuli 2000- luku, ja Isabella Swan tutustui Edward Culleniin. Olin ollut ennen niin voittamaton, pelätty, ja sitten yksi rääpälemäinen, heikko ihmistyttö voitti minut, pystyi vastustamaan kauheaa kykyäni. Hänestäkin tuli vampyyri, ja kyvyllään hän pystyi suojaamaan muutkin kyvyiltämme.

  Vihasin Isabella Cullenia. Enemmän kuin mitään muuta ikinä.

  Alec avasi suunsa, mutta samassa erotimme jonkun kävelevän huonettamme kohti. Sisään astui Samantha, tämänhetkinen ihmiskokelaamme.

  “Päivää, Jane ja Alec. Aro pyytää teitä saapumaan luokseen”, hän sanoi nöyrästi.
  “Kiitos Samantha”, sanoin kohteliaan viileästi. Hän siirtyi tieltämme kävellessämme käsi kädessä hänen ohitseen jyrkälle kiviportaikolle. Kävelimme rauhallisesti eri käytäviä pitkin aina pääsalin oville asti. Alec avasi ne minulle, ja minä hymyilin hänelle iloisesti.

  Saliin olivat saapuneet jo muutkin. Vampyyrinaisia ja -miehiä häälyi jutustelemassa keskenään, heidän nimiään en ikinä ollut vaivautunut selvittämään.

  Felix ja Demetri seisoivat ovien lähettyvillä. Felix hymyili minulle flirttailevasti, mutta olin kuin en olisi huomannutkaan.

  Caius ja Marcus istuivat liikkumattomina valtaistuimillaan. Aro lähestyi meitä ilahtuneena, henkivartijat seuraten häntä parin metrin säteellä. Siinä ei ollut järkeä; Aroa ei uhannut täällä minkäänlainen vaara. Mitä he pelkäsivät?

  “Jane-rakkaani, kuinka iloinen olenkaan tulostanne!” hän huudahti painaen suukon suulleni. Nauroin helisevää nauruani.
  “Totta kai me saavuimme, isäntä. Mistä on kyse?”

  Aro huokaisi ja pudisteli päätään.

  “Voi rakkaani, maailmamme on muuttunut. Ne kaikki uudet asiat, jotka ystäväni Carlisle on minulle opettanut, joita nuori Edward ja Bella ravistelivat suloisella, hämmästyttävällä Renesmeellään… Niin paljon opittavaa, niin paljon opittavaa! Kuinka mielelläni olisinkaan tutustunut siihen paremmin.”
  “Aro, Cullenit ovat vaaraksi koko vampyyrien yhdyskunnallemme. Mitä me oikein odotamme?” Caius sähähti.

  Aro nosti kätensä ilmaan.

  “Mutta veli-rakas, mitä todisteita meillä muka on? Olen nähnyt ja kuullut heidän ajatuksensa, ne ovat aukottomia. Hyvin erikoista heidän elämänsä kyllä on, mutta silti niin… kaunista. He ovat oppineet rakastamaan”, hän lausui mietteliäänä.

  Felix yskähti. “Mestari, olen silti taistelun kannalla. He ovat loukanneet Volturien kunniaa!”
  “Kaikki aikanaan, kärsimätön ystäväni. Vielä senkin aika koittaa.”
  “Isäntä? Mikä on suunnitelmanne?” Alec kysyi viereltäni.

  Kaikki tuijottivat Aroa odottavasti. Hän alkoi hitaasti perääntymään valtaistuimelleen, katse lukkiutuneena johonkin kaukaisuuteen. Hän pysyi paikoillaan monta minuuttia. Salissa alkoi kuulua hämmentynyttä supinaa.

  Tuijotin Aroa - vaikken sitä ikinä kenellekään olisi myöntänytkään - huolestuneena. Mielessäni myllersi asioita, vaikkei tyyni ulkokuoreni yleensä niitä näyttänytkään.

  Nämä kymmenen nöyryyttävää, hiljaista vuotta eivät olleet tehneet hyvää kellekään meistä. Kaikista vähiten Arolle.
Olin huomannut hänen pikkuhiljaa muuttuneen. Hänestä oli tullut hajamielinen, etäinen, ja vaikka tiesinkin että se oli vampyyreille mahdottomuus, niin silti - hänestä oli tullut vanha. Hän oli väsynyt.

  “Aro?” Caius kähähti. Aro hätkähti horroksestaan.
  “Voi anteeksi, mihin jäinkään… Aivan, Cullenit. Aion käydä tapaamassa ystävääni Carlislea pitkästä aikaa. Minulla on hänen perheelleen ehdotus.”

  Väkijoukossa kohahti. Felix suhahti viereeni innostuneena.

  “Mainiota!” hän huudahti.
  “Voi sinua, Felix”, Aro nauroi pudistellen päätään. “Lähdemme rauhanomaisesti.”

  Felixin suupielet venähtivät. Sallin hänelle pilkallisen hymyn. Hän kohotti minulle kulmiaan.

  “Väitätkö, ettet muka haluaisi kostaa Bellalle?”

  Silmäni siristyivät, ja suustani pääsi vihainen sähähdys.

  Felix iski minulle jälleen silmää.

  “Jos teet tuon vielä kerrankin, saat kärsiä”, kivahdin. Näin jo kuumia aaltoja hänen ympärillään, tuskapisteitä…

  Alec tarttui käsivarteeni.
“Jane, älä viitsi”, hän pyysi hiljaa.
“Kaarti”, Caius kuulutti meidät sivuuttaen. “Valmistautukaa lähtöön.”